Kiertoharppu on kynittyjen psalteriperheen kielisoitin. Se on niin nimetty, koska pelaaja asettaa harppun syliin pelatakseen. Instrumentin sijoittelun vuoksi lantiharpit ovat pienempiä kuin isompi serkkunsa, poljinharppu, joka istuu lattialla. Ihmiset ovat soittaneet eri versioita kierreharpeista ympäri maailmaa tuhansien vuosien ajan.
Harpput jaetaan kahteen peruskategoriaan: ei-vivut ja vivut. Ei-vipuva kierrosharppu on hyvin yksinkertainen siinä mielessä, että kielet ulottuvat instrumentin poikki ja kiinnittyvät viritystappeihin. Jos pelaaja haluaa soittaa eri näppäimellä kuin se, johon harppu on viritetty, hänen on käytettävä erillistä viritystyökalua kääntämään viritystappi ja säätämään vähintään yhden merkkijonon korkeus. Tämä ei yleensä ole kovin käytännöllistä tehdä nopeasti tai usein, joten useimmat ei-vivutetut harpit on viritetty C- tai G-asentoon, mikä mahdollistaa virityksen kouralliseen muita näppäimiä säätämällä vain yhtä tai kahta merkkijonoa.
Vipuva kierrosharppu yrittää poistaa hankalan tehtävän säätää harppun viritystappeja avainten vaihtamiseksi. Tämän tyyppisessä harpussa on vipumekanismi, joka yhdistää merkkijonoon. Kun pelaaja aktivoi vivun, vipu vetää tai vapauttaa merkkijonon ja muuttaa sen nousua ylös tai alas puoli askelta. Vipumekanismi liikkuu kuitenkin vain yhteen suuntaan, mikä tarkoittaa, että se voi tehdä teräviä tai litteitä, mutta ei molempia.
Kierrosharput voidaan edelleen luokitella tarkan soittoasennon perusteella. Jotkut kierreharput istuvat sylissä täysin litteinä, mikä asettaa jouset vaakasuoraan asentoon ja vaatii pelaajien pitämään kätensä kämmenellä pelatessa. Melodinen harppu, hyvin yksinkertainen, ei-vipuva kierreharppu, jonka muoto on puolisuunnikkaan muotoinen ja jossa on vain 15 tai 16 kieliä, on luultavasti paras ja yleisin esimerkki “tasaisesti istuvasta” harpusta; se muistuttaa läheisesti dulcimeeria. Suurin osa kierrosharpeista on “reunassa istuvia” harppuja, mikä tarkoittaa, että harppu istuu päällään jouset pystysuorassa asennossa ja että kämmenet ovat sisäänpäin pelatakseen. Reunassa istuvat harpit voivat olla vivuttomia tai vivutettuja, mutta huippuluokan reunoilla istuvassa harpussa on yleensä täysvipujärjestelmä, jonka avulla pelaaja voi käsitellä kaikkia seitsemää mahdollista näppäintä.
Litteästi istuvat harpit, kuten melodiaharppu, ovat kooltaan rajoitettuja, jotta ne sopivat pelaajan kierroksen pituuteen ja leveyteen. Reunassa istuvan harpin kanssa koko on vaihtelevampi, koska mikään ei estä jousien nousua eri pystykorkeuksiin. Pieni reunalla istuva harppu voi olla alle 2 cm (61 jalkaa) ja painaa enintään 5 kiloa (2.27 kg) tai vähemmän, mutta korkeus 32–36 tuumaa (81.28 cm-9 m) on yleisempi. Suuremmissa versioissa voi olla jopa 25 merkkijonoa ja ne voivat painaa 10–12 kg.
Konsertti- tai pedaaliharpun kantama ulottuu noin viisi ja puoli oktaavia, koska tämän tyyppisellä harpulla on keskimäärin 45 kieltä. Suurimpien kierreharppien kantomatka sen sijaan on yleensä noin kolme oktaavia. Käytännön suorituskykyyn käännettynä tämä tarkoittaa, että harpunsoittajat ovat rajoittuneempia musiikista, jota he voivat soittaa, ja vaikutuksista, joita he voivat saavuttaa. Rajoitettu valikoima ja pienikokoiset lantiharput tekevät niistä kuitenkin paljon kannettavampia ja kevyempiä kuin suuret harput, mikä on edullista yksilöille, kuten musiikkiterapeuteille, joiden on vietävä instrumentti usein eri paikkoihin.
Vaikka huippuluokan kierreharppu voi soittaa kaikilla näppäimillä ja on helppo kuljettaa, sillä on silti yksi suuri ongelma: pelaajan on lopetettava pelaaminen yhdellä kädellä, jotta vipu voidaan vaihtaa esityksen aikana. Noin 1600 -luvun lopulla harppujen valmistajat ratkaisivat tämän ongelman luomalla harppuja pedaalimekanismeilla. Polkimet, joita pelaaja käyttää jaloillaan, kytkeytyvät mekanismiin, joka vivun tapaan manipuloi harppujen kielten pituutta – ja siten nousua. Vivutetut sylinterinharput edustavat siten harpputeknologian keskipistettä, ja nykyaikaiset polkupyöräharput pystyvät säätämään sävelkorkeuksia sekä terävyyksien että tasaisten tasojen saavuttamiseksi.