Vastaanottoteoria on filosofia, jota sovelletaan yleensä kirjallisuuteen ja joka tunnistaa yleisön olennaiseksi elementiksi teoksen suuremman merkityksen ymmärtämisessä. Tällaisen teorian mukaan kirjan tai artikkelin todellista tarkoitusta ei voida ymmärtää ottamatta huomioon lukijoita. Se opettaa, että yleinen tarkoitus tai merkitys on vuorovaikutus- ja reaktioprosessi lukijan ja tekstin välillä ja voi muuttua sen mukaan, kuka tulkitsee sanoja. Sen uskotaan kehittyneen 1960- ja 1970 -luvuilla, ja monet tutkijat sanovat, että se saavutti huippunsa silloin. Sillä on edelleen tärkeä asema monissa kirjallisuuden kritiikkiä koskevissa keskusteluissa, mutta useimmissa tapauksissa sitä pidetään useiden muiden perinteisten ja nykyaikaisten teorioiden rinnalla. Vastaanottoteoria on levinnyt myös moniin muihin taiteen muotoihin, kuten teatteriin, elokuvaan, maalaukseen ja veistokseen, ja se on tärkeä osa keskustelua ja kritiikkiä myös näistä tyylilajeista.
Origins
Useimmat tutkijat ovat yhtä mieltä siitä, että kriittinen vastaanotto -teoria otettiin ensimmäisen kerran virallisesti käyttöön 1960 -luvun lopulla, todennäköisesti Saksassa, ja saavutti huippunsa 1970- ja 1980 -luvulla, kun se levisi Euroopan ja suuren osan länsimaiden intellektuellipiireihin. Se oli tuolloin yksi vaikutusvaltaisimmista kirjallisuuden kritiikin muodoista akateemisissa piireissä, ja sitä kutsuttiin usein myös “vastaanottoesteetiksi”. Jotkut tuon ajanjakson aikana syntyneistä syvimmistä kirjallisuudesta on kirjoitettu olettaen, että yleisön tulkinta muuttaisi niiden merkityksen, mikä synnytti ainutlaatuisen ja tunnistettavan kirjallisen genren. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö aikaisemmin tai myöhemmin kirjoitetut teokset olisikaan omistaneet tätä teoriaa tai niillä ei ole monia samoja piirteitä, vaan pikemminkin, että samaistuminen yleisön estetiikkaan on usein syvintä tämän ajan teoksissa.
Yksilöllisten kokemusten merkitys
Yleisesti ottaen teoria olettaa, että elämänkokemusten säiliö, jonka lukija tuo lukuprosessiin, on ratkaiseva tekijän tulkinnan kannalta. Kulttuuritausta, koulutus ja tietysti lukijan äidinkieli vaikuttavat hänen ymmärrykseensä ja emotionaaliseen reaktioonsa. Teoria ehdottaa toisin sanoen, että lukukokemus aktivoi ja sitouttaa olemassa olevia kokemuksia ja muistoja. Lukijoiden odotetaan myös lähestyvän romaania, runoa tai novellia, joilla on tiettyjä odotuksia näistä kirjallisuuden muodoista ja siitä, mitä ne sisältävät, ja liittää nämä odotukset aiempiin lukukokemuksiinsa.
Sovellukset
Vastaanottoteoriaa on sovellettu moniin eri taidemuotoihin ja sitä on käytetty jopa maisema -arkkitehtuurin ja arkeologisten tutkimusten analysointiin. Monet tekijät voivat muokata taideteoksen tulkintaa, oli se sitten maalaus, romaani tai elokuva. Jokaisella näistä erityisistä taidemuodoista teoria tunnustaa paitsi yksilöllisen tulkinnan pätevyyden myös kulttuuritulkintoja, jotka muuttuvat talouden, elämäntapojen, uskonnollisten vakaumusten ja tekniikan innovaatioiden muutosten seurauksena. Tämän ymmärryksen perusteella teoksen keskeisen merkityksen voidaan ja jossain määrin odottaa muuttuvan ajan mittaan olosuhteiden, lukijakuntien ja sosiaalisten rakenteiden muuttuessa. Tämä voisi mahdollisesti avata yhteiskunnallisen soveltamisen kentän lähes jatkuvalle tulkinnalle ja uudelleen tulkinnalle.
Verrattuna perinteisempiin teorioihin
Perinteinen kirjallisuusteoria, joka hallitsi ennen vuotta 1960, ei korostanut niin paljon lukijan toimintaa luomisprosessissa. Pikemminkin keskityttiin lähes kokonaan kirjailijaan sekä kirjallisen kappaleen muotoon ja rakenteeseen. Kirjallisessa muodossa otetaan yleensä huomioon, onko teos romaani, novelli, runo vai näytelmä. Lisäksi tekijän tyyli ja kirjallisten laitteiden valinta, kuten hahmon kehittäminen, asetus, kuvat ja näkökulma, ovat myös tärkeitä näkökohtia.
Perinteinen kirjallisuuskriitikko esittää kysymyksiä siitä, mitä kirjoittaja yritti kommunikoida, miten teos sopi tiettyyn genreen, miksi kirjoittaja valitsi tietyn kirjallisen laitteen ja miten tekijän tausta ja kokemus vaikuttivat luovaan prosessiin. Lukijan tulkinta huomioon ottaen lisää monimutkaisuutta. Suurin osa nykyaikaisesta kritiikistä ja analyysistä perustuu universaaliin lähestymistapaan, jossa tarkastellaan tiettyä teosta eri näkökulmista.