Kitaraäänen ääni tunnistaa useimmat ihmiset heti. Vaikka erityyppisten kitaroiden välillä on hienoja eroja, sen fyysinen rakenne ja soittotapa määräävät sen perusäänen. Kitara on kielisoitin, jonka jousien akustista värähtelyä on vahvistettu ontto laatikko, nimeltään runko.
Runkoon kiinnitetty pitkä, hoikka kaula, jonka päällä on tukijalka. Jouset kiinnitetään toisesta päästä hieman korotettuun siltaan rungossa ja kulkevat runkoon leikatun reiän yli. Toisessa päässä jouset on kiinnitetty ruuvikiinnitysmekanismiin, joka säätää jousien jännitystä tai viritystä. Nämä kitaran peruselementit voivat vaihdella rungon koosta ja muodosta, kaulan pituudesta tai äänireiän koosta.
Klassiset ja flamenco -kitarat on yleensä varustettu “nylon” -langoilla tai muovisista monofilamentteista. Suosituimmat kitarat, litteä dreadnaught, on yleensä varustettu “teräs” -langoilla tai teräksen, nikkelin ja pronssin seoksilla. Jälkimmäinen tuottaa kitaraäänen, joka on voimakkaampi ja kirkkaampi. Kitaran kielten määrä vaihtelee tyypin mukaan, missä tahansa neljästä 18: een; yleisin on kuusi.
Yleisiä kitaravirityksiä on useita, mutta standardi on E -nuotti keskimmäisen C yläpuolella, jota seuraa B, G, D, A ja E laskevassa järjestyksessä. Kun kieli sormistetaan kitaran kaulaa vasten, sen pituus lyhenee ja sen korkeus nousee vastaavasti. Vakioviritys mahdollistaa useiden merkkijonojen sormittamisen ja soittamisen samanaikaisesti niin monina eri musiikillisina sointuina. Kun useat tai kaikki jouset iskevät musiikilliseen aikaan – lyönniksi, jota kutsutaan lyönniksi – tuloksena oleva rytminen kuoroääni on ainutlaatuinen kitara.
Jouset voidaan myös kynittää yksitellen joko sormilla tai terävällä otteella yksittäisten nuottien soittamiseksi. Kitaraäänen ydin tai ääniaalto voidaan selittää tällä soittomenetelmällä. Äänellä on terävä hyökkäys, koska merkkijono joko iskee tai ei, ja hetki on silloin, kun merkkijono kuulostaa kovimmalta. Siinä on vahva värähtelevä vibrato, jossa kitaran kielen pituus ja jännitys aiheuttavat suuren tärinän. Siinä on pitkä hajoaminen, koska ontto runko toimii kaikukammiona.
Soittimen sointi tai resonanssi on vaikeampi määritellä, mutta silti ainutlaatuinen. Siihen vaikuttaa kaksi ominaisuutta. Ensinnäkin kitaran kielet värisevät vain yhdellä taajuudella, mutta useilla toissijaisilla harmonisilla sävyillä. Toiseksi onton kappaleen muoto pomppii ja muuttaa muotoa ääniaaltoja. Sähkökitara on pohjimmiltaan sama kuin akustinen kitara, paitsi että sen lähes kuulumaton sävy poimitaan, käsitellään ja vahvistetaan sähköisesti.