Akorditeoria on pieni osa koko musiikkiteoriaa tai musiikin luomista. Tässä lähestymistavassa tarkastellaan sitä, miten kolmen tai useamman nuotin klustereita käytetään tuottamaan erillisiä ääniä. Sointuja voidaan toteuttaa monenlaisilla soittimilla, ja niitä esiintyy monissa musiikkimuodoissa. Asteikon, välien ja muiden musiikkikomponenttien rakenteellisten perusteiden ymmärtäminen on välttämätöntä sointujen teoriassa.
Nuotit ovat nuottisymbolin symboleja, ja sellaisina ne ovat sointuteorian rakennuspalikoita. Ne ovat yksilöllisiä ääniä, jotka kertovat muusikolle, mitä ääntä soitetaan ja kuinka kauan sitä toistetaan. Kun kolme malmia enemmän nuotteja yhdistetään, syntyy sointu. Yleensä ne kuullaan kappaleen taustalla, melodian alla.
Sointulajit ovat toinen soinuteorian peruskomponentti. Muusikko voi soittaa soinun nuotteja samanaikaisesti ja luoda harmonisen soinnun. Melodinen sointu taas syntyy, kun jokainen nuotti soitetaan erikseen. Kitaran jylinä on yksi tällainen esimerkki. Erilaisilla sointujen yhdistelmillä on myös eri nimet. Esimerkiksi kolmen nuotin yhdistelmä tunnetaan triadina.
Osittain sointu nimetään sen mukaan, missä sen ensimmäinen nuotti esiintyy musikaalissa tai kaaviossa. Yhteinen henkilöstö koostuu viidestä rivistä ja neljästä rivien välisestä välilyönnistä. Jokainen näistä alueista edustaa erilaista tuotetun äänen tasoa, ja kullekin niistä on yleensä annettu kirjain tai numero.
Sointuja voidaan siis nimetä numeerisesti tai aakkosjärjestyksessä. Jos soinnun ensimmäinen nuotti esiintyisi esimerkiksi sauvan C -alueella, sointu tunnettaisiin C -soinnuna. Henkilöstön alueiden numerointi voi tuottaa I- tai IV -soinun. Yleensä roomalaisia numeroita käytetään näihin eroihin monilla alueilla. Ensimmäinen nuotti voi myös vahvistaa musiikkikappaleen avaimen tai kokonaisäänen.
Asteikot tai nuottijärjestys ovat toinen tärkeä tekijä sointujen tunnistamisessa. Nämä tilaukset keräävät muistiinpanokokoelmia yhteen, yleensä nousevassa tai laskevassa järjestyksessä henkilökuntaa pitkin. Kunkin nuotin välinen etäisyys – tai väli – on toinen tärkeä näkökohta sointiteoriassa tuotetuissa äänityypeissä. Kaksi päätyyppiä asteikot ovat suuria ja pieniä. Suuret soinnut tuottavat yleensä iloisemman ja elävämmän äänen, kun taas pienet soinnut ovat synkkempiä.
Kaikki soinnut voivat toimia hyvin yhdessä, mutta jokainen tuottaa erillisen äänen. Parhaiden sointujen yhdistelmien löytäminen ja biisin eri alueilla tuotettu paras virtaus on yksi lahjakkaiden muusikoiden ensisijaisista kyvyistä. Joidenkin maailman alueiden musiikissa soinnut voivat kuitenkin olla harvoja tai jopa olemattomia.