Barokkiluutti on eurooppalainen luutti, joka on muodostettu barokin aikana 1600–1750. Luutti on kielisoitin, jolla on syvä pyöristetty selkä ja jota soitetaan samalla tavalla kuin kitaraa. Se näkyi näkyvästi barokkimusiikissa, varsinkin kun sitä käytettiin balladeissa tai kappaleissa. Sitä soitti usein cembalo ja sello, tai laulaja saattoi soittaa sitä yksin. Sen ainutlaatuinen muotoilu teki siitä erittäin monipuolisen soittimen, jolla on laaja musiikkivalikoima.
Luutu instrumenttina on todennäköisesti arabialaista alkuperää. Sen nimi kehittyi arabiankielisestä “al ‘ud”, joka tarkoittaa “puinen”. Joskus varhaisella keskiajalla luuttu saapui Eurooppaan. Instrumentinvalmistajat muuttivat arabialaisen luutun lisäämällä 14 paria bassojousia, joista kahdeksan on luutun kaulalla ja viisi “joutsenessa”, toinen vino tappilaatikko kaulan yläosassa.
Barokkiluutin äänitaulu, joka sisältää aukon, josta ääni tulee, on valmistettu hienoksi höylätystä kuusesta. Sitten se liimattiin instrumentin runkoon, suunnilleen puolittuneen päärynän muotoiseksi. Luutun äänet tulivat monimutkaisen geometrisen kuvion, nimeltään “ruusu”, kautta, joka oli kaiverrettu äänitauluun. Luutun kielet käärittiin kartiomaisten tappien ympärille, joita voitiin kiertää hallitsemaan kunkin merkkijonon korkeutta, aivan kuten nykyaikaisilla kielisoittimilla.
Barokkimusiikki oli erittäin koristeellista. Sana barokki on peräisin portugalilaisesta ilmaisusta, joka tarkoittaa ”epäsäännöllisen muotoinen helmi”. Säveltäjät noudattivat oppia, jonka mukaan musiikin pitäisi ilmaista luojansa tunteet. Italialainen säveltäjä Antonio Vivaldin kuuluisa ”Neljä vuodenaikaa” sävellettiin tänä aikana.
Aikakauden säveltäjät luonnehtivat työstään moderniksi tai moderniksi. Tämä erotti sen aikaisemmasta renessanssimusiikista, jota pidettiin liian jäykänä ja tunteettomana. Barokkimusiikille oli ominaista yltäkylläisyys ja syvästi henkilökohtaiset tunteet. Se tunnettiin myös siitä, että se käytti “vastapistettä”, kaksi tai useampia melodioita, jotka soitettiin samanaikaisesti, ja “basso continuo”, soittamalla selloa ja cembaloa yhdessä. Saksalaiset säveltäjät Johann Sebastian Bach ja Silvius Leopold Weiss olivat niitä, jotka kirjoittivat kappaleita barokkiluutille.
Lopulta luutun suosio ja käyttö korvattiin viisikielisellä barokkikitaralla. Kiinnostus barokkiluuttiin on kuitenkin edelleen olemassa. Yhdysvalloissa ja Euroopassa on yhteiskuntia, jotka ovat omistautuneet sen historiaan ja käyttöön. On olemassa monia kursseja instrumentin valmistamisesta ja soittamisesta.