Näyttöön perustuva käytäntö on empiirisesti tuettujen diagnostisten menetelmien ja hoidon käyttö terveydenhuollossa. Potilaan parhaan diagnoosin ja hoidon varmistamiseksi niiden on osoitettava olevan tehokkaita järjestelmällisellä tutkimuksella. Hoitoja tai keksintöjä, joita ei tueta perusteellisella tutkimuksella, pidetään mahdollisesti haitallisina, eikä niitä toteuteta terveydenhuollossa. Todisteisiin perustuva käytäntö toteutetaan lääketieteen, hoitotyön, sosiaalityön ja mielenterveyden kaltaisilla aloilla. Ammatilliset terveysjärjestöt ja sairausvakuutuspalvelujen tarjoajat kannustavat siirtymään intuitiivisesta päätöksenteosta näyttöön perustuvaan hoitoon.
Aiemmin diagnostiset menetelmät ja toimenpiteet perustuivat ensisijaisesti perinteisiin ja terveydenhuollon ammattilaisten kokemuksiin ja intuitioon, jotka saattoivat olla tai eivät ole olleet oikeita oletuksissaan. Tieteellisen menetelmän kehittämisen myötä harjoittajat alkoivat nähdä arvon siitä, että heillä oli kyky todistaa tietyn diagnostisen menetelmän tai hoidon tehokkuus. Lääkärit eivät vain pystyisi tarjoamaan parhaita vaihtoehtoja potilailleen, vaan he voisivat myös keskittyä ponnistelujensa parantamiseen. Todisteisiin perustuva käytäntö selaa laajaa valikoimaa saatavilla olevia diagnostisia menetelmiä ja hoitoja tunnistamaan onnistuneet ja jättämään riskitön huomioon ottamatta. Tällainen käytäntö kannustaa myös harjoittajia pysymään ajan tasalla uusimmista tutkimuksista, jotka edistävät paremman hoidon kehittämistä.
Todisteisiin perustuvien käytäntöjen määrittäminen perustuu tutkimukseen perustuvien todisteiden keräämiseen ja tietojen tulkitsemiseen ennen diagnostisten menetelmien, hoitojen tai toimenpiteiden toteuttamista. Tietojen kerääminen voi sisältää tutkimusartikkeleita ja muita näyttöön perustuvia lähteitä, kuten oppikirjoja ja kokeneita harjoittajia. Tietojen tulkinta edellyttää kerättyjen tietojen kriittistä arviointia.
Vahvimpia todisteita ovat systemaattiset katsaukset ja satunnaistetut kliiniset tutkimukset, joissa kokeen kohteet on sattumanvaraisesti luokiteltu koeryhmiin. Todisteita ei useinkaan voida luokitella puhtaasti näyttöön perustuviin tai ei-todisteisiin perustuviin ryhmiin. Sen sijaan ne putoavat usein kahden luokan väliselle jatkuvuudelle. Siksi tutkimustyön kriittinen arviointi riippuu vahvemman tutkimuksen määrittämisestä tutkimuksen laadun perusteella.
Tehokkaimman näyttöön perustuvan hoidon omaavan lääkärin on silti tehtävä yksilöllinen päätös valitsemalla todisteista paras vaihtoehto tietyn potilaan tarpeisiin ottaen huomioon asiakkaan sairaushistoria, kulttuuri ja perhearvot. Empiirisesti tuetun hoidon toteuttamisen jälkeen näyttöön perustuva käytäntö edellyttää diagnoosin tai hoidon tehokkuuden seurantaa. Nämä tiedot voivat auttaa harjoittajia parantamaan hoitoa tulevaisuudessa.