Aivokannan kuolema on kuoleman vahvistus, joka perustuu joukkoon kriteerejä, jotka yleensä testaavat aivorungon refleksejä. Uskotaan, että jos aivorunko ei reagoi näihin reflekseihin tutkimuksen aikana, aivot ja keho eivät enää pysty kommunikoimaan ja siksi potilaalla ei ole mahdollisuutta toipua. Siten potilas julistetaan kuolleeksi. Aivovarren kuoleman tutkimus ei ole kevyt, koska potilaan on läpäistävä tiukat edellytykset ennen kuin hänet voidaan ottaa testiin. Jos potilas menee ohi, toimenpiteen on suoritettava kahden vanhemman lääkärin toimesta, eikä potilaalla saa olla aivorungon refleksejä kahdessa erillisessä tilanteessa; eli hänen on läpäistävä koe kahdesti.
Aivokannan kuoleman diagnoosissa on kolme vaihetta. Ensinnäkin potilaan kooman syy on tiedettävä ja lääkärin on myös varmistettava, että potilas kärsii aivovauriosta, jota ei voida korjata. Toiseksi potilas ei saa olla tilassa, jossa hänen aivovarren toimintahäiriö on palautuva ja voi siten muuttaa tutkimuksen tuloksia. Esimerkiksi lääkkeet, hypotermia ja vakava aineenvaihdunnan häiriö voivat aiheuttaa sen, että potilas ei reagoi aivorungon stimulaatioon. Kolmanneksi potilas ei voi näyttää aivorungon refleksejä ollenkaan vastauksena tutkimuksessa asetettuihin kriteereihin.
Tutkimus kestää alle puoli tuntia, eli vähemmän aikaa kuin potilaan valmistelu tutkimukseen. Kun lääkärit suorittavat testin, he etsivät merkkejä vasteista, joita aivorunko normaalisti kommunikoi reaktiona stimulaatioon. Kaikkien näiden kriteerien on täytyttävä, jotta aivokannan kuolema voidaan vahvistaa.
Ensimmäinen kriteeri on, että potilaan pupillit eivät supistu vasteena suoraan silmiin loistavaan valoon. Toiseksi potilaan silmät eivät vilku vastauksena sarveiskalvon stimulaatioon, esimerkiksi silloin, kun lääkäri silittää sarveiskalvoa kankaalla tai kudoksella. Kolmanneksi potilas ei reagoi, kuten irvistys, kun lääkäri painaa voimakkaasti esimerkiksi suoraan silmäaukon yläpuolelle. Neljänneksi potilaan silmät eivät liiku normaalisti, koska jäävettä huuhdellaan korvaan. Viidenneksi potilas ei yskä tai tukahduta, kun lääkäri stimuloi kurkun takaosaa tai kulkee hengitysputken hengitysteitä pitkin; lopuksi potilas ei hengitä itse, kun hänet irrotetaan hengityslaitteesta.