Sotilaskiväärin tähtäin on sotilaskivääseen kiinnitetty tähtäyslaite, jonka tarkoituksena on parantaa käyttäjän kykyä osua kohteeseen. Taisteluoperaatioissa sotilaalliseen käyttöön soveltuvia kiväärintähtäimiä on kahta tyyppiä: teleskooppitähtäin ja heijastintähtäin. Ulkonäöltään ja toiminnaltaan samankaltaisia kuin käsiapukaukoputkia, tällaisia tähtäyksiä käyttivät 20-luvun lopulle asti vain tarkka-ampujat, koska ne aiheuttivat monia haittoja jalkaväen sotilaalle. Kolmannen tyyppinen kiväärin tähtäin, lasertähtäin, on epäkäytännöllinen sotilaskäyttöön.
20-luvun lopulle asti olka-aseilla varustetut sotilaat tähtäsivät ne käyttämällä rautatähtäyksiä, luomalla tähtäyslinjan kiväärin piipusta kohteeseen ja käyttämällä piipun molempiin päihin asennettuja rautalaitteita vertailupisteinä. Monista syistä sotilaskiväärien tähtäimet myönnettiin vain tarkka-ampujille. Esimerkiksi teleskooppitähtäimet ovat rakenteeltaan herkkiä ja sisältävät herkkää sisäistä optiikkaa sekä linssejä, jotka voivat rikkoutua tai peittyä mudalla tai muilla epäpuhtauksilla. Vaikka kiväärin kiikaritähtäimet ovat yleensä suhteellisen kevyitä, ne lisäävät olka-aseen massaa, mikä saattaa vaarantaa sotilaan ohjattavuuden.
Teleskooppitähtäimet ovat myös alttiita sellaisille ympäristötekijöille kuin kuumuudelle, kosteudelle ja liialliselle kylmälle. “Taistelun sumu” itsessään on toinen este jalkaväen kiikaritähtäinten käytölle – näkyvyys on erittäin huono monissa taistelutilanteissa. Nämä haitat yhdistettynä teleskooppisten kiikaritähtäinten korkeisiin kustannuksiin – tyypillisesti 1,500–2,000 dollaria (USD) – vakuuttivat useimmat maat olemaan varustamatta jalkaväkeään kiikaritähtäimillä.
Sotilaskiväärin liittäminen jalkaväen vakiovarusteisiin alkoi luultavasti Israelin armeijassa 1980-luvun lopulla, ja sen tarkoituksena oli parantaa jalkaväen osumasuhdetta erityisesti heikossa valaistuksessa. Suosittu legenda Vietnamin sodan aikana oli, että amerikkalaisten joukkojen ampuminen kesti miljoona laukausta yhden osuman tuottamiseen vihollisen kohteeseen; vaikka luultavasti ei pidä paikkaansa, ei ole epäilystäkään siitä, että osumien ja osumien suhde useimmissa tulitaisteluissa on erittäin korkea.
21-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä tyypillisen taistelukentän muuttuvat olosuhteet, joissa henkilökunnalla oli suojaava panssari ja tehokkaammat aseet, jotka sallivat joukkojen osallistua pitemmälle etäisyydelle, vaativat joukkojen kohdistamiskykyjen parantamista. Vastauksena monet armeijat, mukaan lukien perinteiset voimat, alkoivat varustaa jalkaväkijoukkojaan kiväärin tähtäimillä. Nämä kiikaritähtäimet ovat tyypillisesti siviilikäyttöisiä vastineensa kestävämpiä, ja niissä käytetään mekaanisia laitteita, kuten suojuksia ja kansia linssien suojaamiseksi ja ulkoisen häikäisyn vähentämiseksi.
Sotilaallinen kiikaritähtäin on helppo kiinnittää kiväärin kiväärin tai irrottaa siitä, ja sekä teleskooppi- että heijastintähtäimet käyttävät verkkoa tai “hiusristikkoa” kohteen paikantamiseksi. Sotilaskiväärin tähtäimessä on tyypillisesti erityisiä merkintöjä, jotka auttavat ampujaa arvioimaan etäisyyttä kohteeseen. Teleskooppinen sotilaskiväärin tähtäin, kuten teleskooppi, käyttää sarjaa linssejä ja peilejä suurentaakseen kohteen kuvaa. Refleksitähtäimen pääominaisuus on pisteen, tavallisesti punaisen, päällekkäisyys kohteen päälle; Jotkut heijastimet ovat teleskooppisia, toiset eivät. Punainen piste ei itse asiassa näy itse kohteessa, kuten lasertähtäimen tapauksessa; se on asetettu kohteen kuvan päälle, jonka sotilas näkee tähtäimessä.
Sotilaiden, joille on myönnetty sotilaskiväärin tähtäimet, on koulutettava niiden käyttöä, jos ne aikovat olla tehokkaita. Vaikka kiikaritähtäimet lisäävät dramaattisesti etäisyyttä, jolla joukot voivat lyödä luotettavasti kohteeseen, on silti monia haittoja, joista merkittäviä on niiden lisäämä tilavuus jalkaväen perusaseeseen.