Vesipiippu on yksi- tai monivartinen vesiputki, joka on peräisin Intiasta 17-luvun vaihteen tienoilla. Siitä tuli erittäin suosittu kaikkialla Lähi-idässä, missä sitä kutsutaan useammin shishaksi tai narghileksi. Nykyään tupakointi jollakin näistä laitteista on suosittua myös Euroopassa, Pohjois-Amerikassa ja Etelä-Afrikassa, erityisesti Lähi-idän teemaisissa vesipiippubaareissa.
Lääkäri Hakin Abul Fath keksi vesipiippua yrittääkseen vähentää tupakoinnin haittavaikutuksia. Se koostuu vesipurkista, joka on usein valmistettu lasista ja joka on yhdistetty putkella tai rungolla kulhoon yläosassa. Tupakka laitetaan kulhoon ja peitetään palavalla hiilellä. Savu vedetään vesikannusta tulevan letkun läpi. Kuuma ilma imetään alas tupakan läpi ja tuloksena oleva savu suodatetaan veden läpi ennen kuin tupakoitsija hengittää sen sisään.
Tyypillisesti vesipiipussa poltettu tupakka eroaa perinteisessä piippussa poltetusta tupakkasta. Se on usein makeutettu hunajalla, melassilla, hedelmillä ja/tai aromaattisilla öljyillä. Makuja on laaja valikoima, myös sekoitettuja makuja. Niitä on myös eri vahvuisia tupakkaa. Jotkut sekoitukset ovat tupakkaattomia.
Vaikka piippu on peräisin Intiasta, vesipiippupoltto ei aina ollut laajalle levinnyt maassa, vaan se rajoittui maaseudulle aivan viime aikoihin asti. Pikemminkin siitä on tullut perinne arabimaailmassa ja ympäröivissä maissa. Viimeisen kymmenen vuoden aikana vesipiippubaareista on tullut trendikkäitä eri maiden nuorten keskuudessa.
Vaikka vesipiippu oli tarkoitus olla terveellisempää kuin muut tupakointitavat, tutkimukset viittaavat siihen, että se ei ole merkittävästi turvallisempi. Sitä poltetaan tyypillisesti 20–80 minuuttia, ja yhdessä tutkimuksessa havaittiin, että 45 minuutin istunto tuottaa noin 5–10 % enemmän hiilidioksidia ja tervaa kuin tupakka-aski. Vesipiippupolton vaikutuksia ja sen vertailua muihin tupakankulutusmenetelmiin ei kuitenkaan tunneta hyvin, ja lisää tutkimuksia tarvitaan ennen kuin voidaan esittää vakuuttavia väitteitä.