Osteoklasti, joka oli alun perin termi luun murtamiseksi leikkauksen aikana, tunnetaan nyt yhtenä kahdesta primaarisesta solutyypistä, joita ihmiskeho käyttää luiden luomisessa ja ylläpidossa. Osteoblastit ovat soluja, jotka todella luovat luuta; osteoklastit ovat soluja, jotka resorboivat tai hajottavat ja absorboivat luukudoksen takaisin kehoon. Ne ovat erittäin erikoistuneita soluja, joiden on toimittava täydellisessä synkronoinnissa osteoblastien kanssa luuston ylläpitämiseksi.
Osteoklastit itsessään ovat erittäin suuria soluja, jotka muodostuvat useiden verenkiertojärjestelmässä kulkevien luuytimen luomien solujen yhdistämisestä. Tämän yhdistämisen seurauksena osteoklastit tunnetaan monisoluisina soluina, mikä tarkoittaa, että jokaisella solulla on useita ytimiä. Keskimääräisessä osteoklastissa on 20-200 ydintä, vaikka joillakin on jopa XNUMX ydintä. Nämä solut löytyvät yleensä pienistä kuopista luun pintaa pitkin. Nämä kaivot, jotka muodostuvat osteoklastisten entsyymien vaikutuksesta, tunnetaan Howshipin aukkoina, ja niitä löytyy lähes jokaisesta luuston luusta.
Kun resorptioprosessi aloitetaan, osteoklastinen solu tarttuu resorboitavaan luuhun, vapauttaa entsyymejä kudoksen pinnan hajottamiseksi ja hajottaa sen sitten kalsium- ja fosfori -ioneiksi, jotka solu lopulta kulkee ulkokalvon läpi ja verenkiertoon järjestelmä. Resorptioprosessi ensimmäisestä osteoklastisesta kosketuksesta ionien vapautumiseen vereen voi kestää jopa kolme viikkoa. Resorptioprosessia ohjaavat verenkierron hormonit, minkä vuoksi osteoporoosi, tila, jossa luukadon määrä ylittää luukudoksen uusiutumisen, liittyy läheisesti hormonaalisiin muutoksiin.
Osteoporoosia esiintyy yleisimmin vaihdevuodet ohittaneilla naisilla, jotka ovat kärsineet estrogeenin vähenemisestä, ja miehillä, joiden testosteronin tuotanto on laskenut. Näillä miehillä ja naisilla, joiden keho on hidastanut hormonituotantoa, osteoklastit imevät enemmän luukudosta kuin osteoblastit korvaavat. Tämän seurauksena niiden luut voivat ohentua siihen pisteeseen, että äkilliset murtumat pienellä painolla tai voimalla ovat mahdollisia tai jopa todennäköisiä. Huolimatta roolistaan luun resorptiossa osteoklastit eivät kuitenkaan hajota kaikkea luukudosta. Osteoklastit ja niihin liittyvät entsyymit vaikuttavat vain luuhun, joka on mineralisoitunut tai luutunut kalsiumiksi ja fosforiksi; mineralisoitumattomat luu- ja rustomuodostumat, kuten nenä, eivät imeydy.