Absorptiokyky viittaa esineen tai kemikaalin kykyyn absorboida valoa tai muuta sähkömagneettista säteilyä. Kaikki aineet eivät absorboi samoja aallonpituuksia, joten jonkin aineen absorptiokyky voi paljastaa paljon siitä. Tällä ominaisuudella on monia eri käyttötarkoituksia kemiallisesta tunnistamisesta ja kvantifioinnista röntgensäteisiin ja meteorologiaan.
Näkyvä valo on osa sähkömagneettista spektriä. Jokaisella valon värillä, violetista punaiseen, on hieman eri aallonpituus mitattuna nanometreinä (nm); näkyvä valo on noin 380 nm – 740 nm. Sähkömagneettisia aaltoja, jotka ovat lyhyempiä kuin näkyvän valon spektrin violetti pää, ovat ultravioletti-, gammasäteet ja röntgensäteet. Infrapuna-, mikroaalto- ja radioaallot ovat spektrin yläpäässä.
Kemiassa absorptiokykyä kutsutaan tarkemmin molaariseksi absorptiokyvyksi. Tämä on mittaus siitä, kuinka paljon sähkömagneettista energiaa kemikaali absorboi energian aallonpituudesta riippuen. Moolin absorptiokyvyn kannalta Beer-Lambertin lailla on tärkeä rooli. Tämä laki sanoo, että valon määrä, joka lähetetään tai absorboidaan, riippuu etäisyydestä, jonka valo kulkee kemikaalin läpi, eli polun pituudesta, ja liuoksen pitoisuudesta.
Röntgensäteiden tuottaminen yhdessä esimerkissä sähkömagneettisen absorboinnin käytöstä. Luut ja muut kudokset absorboivat eri määriä säteilyä. Kun röntgensäteet kulkevat kehon läpi, nämä erot mahdollistavat kuvan tuottamisen.
Kaasujen imeytyminen ilmakehään ja maaperän koostumukseen vaikuttaa säähän ja ilman lämpötilaan. Kaasut, joilla on korkea imukyky, kuten hiilidioksidi, nostavat ilman lämpötilaa. Maaperässä olevat yhdisteet saavat valon joko imeytymään tai heijastumaan, mikä vaikuttaa myös lämpötilaan ja säähän.
Liuoksen imukyky voidaan mitata spektrometrillä. Tämä laite voidaan asettaa tietyille aallonpituuksille. Näyte asetetaan koneeseen ja altistetaan määritetyille valoaalloille. Näytteen toisella puolella on ilmaisin, joka mittaa liuoksen läpi kulkevan valon määrän. Näytteen imukyky määritetään vähentämällä valon määrä alkuperäisestä valovoimasta.
Liukoisten aineiden pitoisuus liuoksessa voidaan määrittää tämän valonimukyvyn perusteella. Jokaisessa testissä tunnetaan tai tuotetaan valonabsorptiokäyrät eri pitoisuuksina. Tuntemattoman näytteen imukykyä verrataan sitten kalibrointikäyriin. Menetelmää käytetään laajasti kemiassa ja biologiassa.