Plasmonit ovat elektronien tiheysaaltoja, jotka syntyvät, kun valo osuu metallin pintaan tietyissä olosuhteissa. Nämä tiheysaallot syntyvät optisilla taajuuksilla ja ovat hyvin pieniä ja nopeita. Ne voivat teoreettisesti koodata paljon tietoa, enemmän kuin mikä on mahdollista tavanomaiselle elektroniikalle. Plasmoniikan uskotaan ilmentävän sekä optisen että elektronisen tiedonsiirron vahvimpia puolia, mikä mahdollistaa nopean tiedonsiirron hyvin pienillä johtimilla.
Optinen tiedonsiirto, kuten kuituoptiikka, mahdollistaa suuren kaistanleveyden, mutta vaatii suuria “johtoja” – todella putkia, joissa on heijastava sisustus. Elektroninen tiedonsiirto toimii kuituoptiikkaa huonommilla taajuuksilla, mutta vaatii vain pieniä johtoja. Plasmoniset aineet, joita joskus kutsutaan “valoksi langalla”, mahdollistavat tiedon siirtämisen optisilla taajuuksilla pienen metallilangan pintaa pitkin huolimatta siitä, että data kulkee elektronitiheysjakaumien eikä fotonien muodossa.
Tämän tekniikan tärkein rajoitus on se, että plasmonit pyrkivät hajoamaan vain muutaman millimetrin jälkeen, mikä tekee niistä liian lyhytikäisiä toimimaan perustana muutaman senttimetrin kokoisille tietokonepiireille. Tietojen lähettämiseksi pidemmille etäisyyksille tekniikka kaipaa vielä enemmän parannusta. Avain käyttää materiaalia, jolla on alhainen taitekerroin, mieluiten negatiivinen, niin että saapuva sähkömagneettinen energia heijastuu yhdensuuntaisesti materiaalin pinnan kanssa ja siirtyy koko pituudeltaan mahdollisimman pitkälle. Luonnollista materiaalia, jolla on negatiivinen taitekerroin, ei ole olemassa, joten tehokkaiden plasmonisten laitteiden valmistukseen on käytettävä nanostrukturoituja materiaaleja. Tästä syystä plasmoniikka liittyy usein nanoteknologiaan.
Ennen kuin kaikki plasmoniset sirut kehitetään, tekniikka todennäköisesti integroidaan perinteisiin piilaitteisiin. Plasmonijohdot voivat toimia suuren kaistanleveyden valtatieinä sirun vilkkaimmilla alueilla. Tätä tekniikkaa on käytetty myös biosensoreissa. Kun tietty proteiini tai DNA-molekyyli lepää plasmonia sisältävän metallimateriaalin pinnalla, se jättää sille ominaisen allekirjoituksen kulmassa, jossa se heijastaa energiaa.