Nanosatelliitit, joita kutsutaan myös nimellä “nanosats”, ovat suhteellisen tuore termi, jota käytetään kuvaamaan keinotekoisia satelliitteja, joiden massa on 1-10 kg (2.2-22 lb). Suurempia satelliitteja kutsutaan usein mikrosatelliiteiksi, kun taas pienempiä satelliitteja kutsutaan pikasatelliiteiksi. Termi “nanosatelliitti” näyttää olevan NASAn käyttöön jonkin aikaa vuoden 2004 jälkeen. Se on vielä hyväksymisprosessissa, koska monia tämän kokoisia satelliitteja kutsutaan yksinkertaisesti “pieniksi satelliiteiksi”.
Ajatuksella nanosatelliitista ei ole mitään tekemistä nanoteknologian kanssa, termi, joka viittaa materiaalien tarkkaan suunnitteluun atomi- ja molekyyliasteikolla. Nanomittakaavan näkökulmasta 5 kg: n satelliitti näyttää Everestiltä. Nanosatelliitit ovat houkuttelevia, koska niiden pieni koko tekee niistä edullisia ja avaa mahdollisuuden satelliittien parveen. Ne voivat reagoida suurempiin laukaisuihin välttäen erillisen laukaisun. Sotilaallisesta näkökulmasta nanosatelliitti voi olla hyödyllinen sen tarjoaman irtisanomisen kannalta. Sen pieni koko saattaa myös auttaa välttämään havaitsemista.
Yksi varhaisimmista termistä “nanosatelliitti” käytti NASAa viitatessaan niiden lentopallokokoisiin pienoiskoossa oleviin autonomisiin extravehicular-robottikamerasatelliitteihin (Mini AERCam), jotka painavat noin kymmenen kiloa. Tämän vielä testattavan nanosatelliitin tarkoitus on laukaista isommasta isoveneestä ja käyttää suuremman ajoneuvon ulkopuolen tarkastamiseen ilman riskialtista avaruuskävelyä. Tällaisten turvajärjestelmien arvo on ilmeinen, sillä Columbia -avaruussukkula hajosi helmikuussa 2003 saapuessaan ja johti kaikkien seitsemän miehistön jäsenen kuolemaan. Tämä onnettomuus olisi voitu välttää, jos sukkulan lämpösuoja tutkittiin tarkemmin ennen paluuta.
Kun keskeiset elektroniikkakomponentit, kuten kamerat, pienenevät, nanosatelliitit ovat mahdollisia. Nanosatelliittien alalla on tällä hetkellä vähän tutkimusta, koska useimmat avaruusalan yritykset ja yliopistot keskittyvät suurempiin satelliitteihin, mutta on merkkejä siitä, että monet tunnustavat nanopara- liittojen potentiaalin ja tekevät niistä innovatiivista tutkimusta.