Vuoden 1947 Taft-Hartley-lakia kutsutaan sopivammin työvoiman hallintasuhteiden laiksi. Se saa entisen näistä kahdesta nimestä parlamentin edustajan Fred A.Harley Jr: n ja senaattori Robert Taftin yhteisrahoituksesta. Alkuperäistä lakia käytettiin määrittelemään selkeämmin toimet, joita ammattiliitot voivat tehdä, jos he ovat erimielisiä johdon kanssa, ja siinä määriteltiin myös toimet, jotka johto voi sallia työ- ja johtamisriitojen aikana. Kaikki eivät tukeneet lakia, eikä varsinkin silloinen presidentti Harry Truman, joka tosiasiallisesti vetoasi lain. Siitä huolimatta kongressi kumosi veto -oikeuden ja teki laskulain.
Senaattori ja Taft-Hartley-lain laatinut edustaja yrittivät muuttaa lakia, joka aiemmin hallitsi työ- ja johtamisriitoja. Tämä oli vuoden 1935 Wagner -laki tai kansallinen työsuhdelaki (NLRA). Pohjimmiltaan Taft-Hartley-laki lisäsi joukon kiellettyjä toimintoja työhön ja antoi liittovaltion hallitukselle valtuudet antaa määräyksiä lakkojen lopettamiseksi, jos nämä lakot aiheuttavat vaaraa amerikkalaisille.
Yksi Taft-Hartley-lain säännös on lakilakkojen kieltäminen. Nämä ovat ammattiliittojen jäsenten tekemiä lakkoja, koska he haluavat tietyntyyppisiä työpaikkoja. Muita lakkoja, joita Taft-Hartley-laki kieltää, ovat villikissalakot ja toissijaiset boikotit. Villikissalakot ovat liittojen jäsenten tekemiä iskuja ilman liiton lupaa. Toissijainen boikotointi on muiden yritysten liiton lobbaus boikotoida yrityksiä, jotka jatkavat liiketoimintaa yritysten kanssa, joilla on silmiinpistäviä työntekijöitä.
Toinen Taft-Hartley-lain huolenaihe oli, että ammattiliitoihin kuuluvat ihmiset saattavat olla kommunisteja. Varhain monet ammattiliitot näyttivät tukevan joitakin marxilaisuuteen kuuluvia uskomuksia, ja toisen maailmansodan jälkeinen aikakausi toi amerikkalaisen kommunismin pelon uusille korkeuksille. Yrittäessään erottaa työväenliikkeet kommunismista, laki vaati ammattiliittojen johtajia allekirjoittamaan lausunnot, joissa he vannovat, etteivät he ole kommunisteja.
Yksi lakiehdotuksen osa, joka näytti iskevän työväenliikkeen ytimeen, oli johdon valtuuttaminen palovalvojiin, joilla on ammattiliittojen sympatiat. Tämä jännite alemman tason johdon ja silmiinpistävien työntekijöiden välillä tuntuu edelleen. Yleensä esimiehet ovat palkallisia eivätkä siten kuulu enää ammattiliitoihin. Taft-Hartley-lain kautta ammattiliittojen sympatiaa tai ammattiliittojen kannatusta voidaan vastustaa uhkaamalla tai ottamalla ihmisten työpaikkoja.
Monet Taft-Hartley-lakia arvostelleet kokivat, että se oli epätasapainossa, isku ammattiliitoille ja liian suuntautunut antamaan johdolle etuja lakkoja vastaan. Lakia on yritetty kumota useasti, usein demokraattien presidenttien ollessa virkaansa. Sekä presidentit Carter että Clinton taistelivat sen kumoamiseksi, mutta eivät onnistuneet.