Postmodernia politiikkaa on määritelmän mukaan vaikea määritellä ja selittää täysin tyydyttävällä tavalla. Tämä johtuu siitä, että yksi postmodernismin tärkeimmistä mielikuvituksista on se, että ei ole olemassa universaalia “totuutta”, joten mitään yksittäistä määritelmää ei voida käyttää toimimaan “totuutena”. Tässä vaikeassa poliittisessa konstruktissa tiettyjä ajatuksia voidaan kuitenkin pitää postmodernin politiikan symboleina, kuten totuuden ja asioiden selvän rakenteen puute. Tämän tyyppinen poliittinen näkemys voi olla luonteeltaan melko nihilistinen, näkemällä poliittisen ilmapiirin parantumattoman korruptoituneena, tai positiivisempi olettamalla, että positiivinen muutos voi tapahtua yksilön ja ryhmätoiminnan kautta.
Postmodernin politiikan perusideana on postmodernin perusajattelun ja -filosofian laajentaminen poliittiselle areenalle. Postmodernismi kuvaa tyypillisesti maailmankuvaa, jota pidetään 20-luvun lopun ja 21-luvun alun oireena, vaikka sitä voidaan pitää myös monien 1600-luvun valistuksen aikana ehdotettujen ideoiden jatkeena. Tärkeimpiä ajatuksia ovat käsite, että mitään yhtä “totuutta” ei voida vahvistaa mistään, myös hyvästä ja pahasta, ja että ideat tulisi purkaa merkityksen löytämiseksi.
Postmodernissa politiikassa nämä ajatukset ovat ulottuneet poliittiseen diskurssiin, ja niin ajatus “totuuden” subjektiivisuudesta on tullut poliittisen dialogin tärkeä osatekijä. Tämä näkyy poliitikkojen usein käyttämissä lauseissa ja kielenkäytössä, mikä tekee absoluuttisen merkityksen määrittämisen vaikeaksi. Moniselitteinen kieli on postmodernin politiikan tärkeä osa-alue ja vahvistaa ajatuksen siitä, että hetken, idean tai lausunnon “totuus” on kuuntelijan havainnossa eikä puhujan tarkoituksessa. Kommentoijat ja kriitikot purkavat poliittisia argumentteja ja kommentteja yrittäessään saada selville lausuman “totuuden” tai määrittääkseen heidän puolensa hyödyttävän version “totuudesta”.
Nämä postmodernin politiikan ajatukset ulottuvat kuitenkin puhetta pidemmälle, ja postmodernin maailmankuvan teot nähdään yhtä lailla selkeän merkityksen tai “totuuden” puutteena. Toista maata hyökkäävä maa ei ole postmodernin näkökulman mukaan luonnostaan ”hyvä” tai “paha”, vaan se on moraalisesti moniselitteinen. Postmodernin politiikan kriitikot pitävät tätä yhtenä perimmäisistä moraalisen ja poliittisen maailman rappeutumisen ja korruption merkeistä. Kun teoilla on yhä useammin moniselitteisiä syitä ja perusteluja, ne, jotka pelkäävät tällaisen politiikan mahdollisuuksia, näkevät sen romahtamisena yhä suuremmalle järjen menetykselle.
Jotkut ihmiset kuitenkin näkevät postmodernin politiikan potentiaalisesti hyödyllisenä siirtona yhteiskunnassa. Jos ei ole olemassa yhtä “totuutta”, jonka kaikki ihmiset tunnustaisivat, nämä ihmiset kyseenalaistavat todennäköisemmin hallituksensa toimet. Tämä on joidenkin mielestä yksi tällaisen poliittisen maiseman suurimmista vahvuuksista, sillä ihmiset voivat luoda oman “totuuden” muotonsa ja valita sitä tukevan toiminnan ja politiikan. Tällainen poliittisen todellisuuden muutos vaatii kuitenkin paljon ponnistuksia maan kansalaisilta, joten tällainen tulos ei aina ole realistinen.