Mitkä ovat sitoutumissäännöt?

Sitoutumissäännöt (ROE) määrittävät milloin, missä ja miten voimaa tulee käyttää. Ne ovat arvokkaita siinä mielessä, että ne standardoivat käyttäytymissäännöt sotatilanteissa. Tämä standardointi ei ainoastaan ​​auta armeijaa toimimaan tehokkaammin, vaan se mahdollistaa myös muiden kuin sotilaallisten valtion virkamiesten koordinoida politiikkaa ja strategista suunnittelua, koska säännöt on muotoiltu useille realistisille skenaarioille.

On vain muutamia keskeisiä huolenaiheita, joihin sotilaalliset sitoutumissäännöt perustuvat. Ensisijainen on olosuhteet, joissa voimaa tulee käyttää. Muita huolenaiheita ovat ketä vastaan ​​sotilasvoimaa tulee osoittaa ja voiman laajuus, joka olisi osoitettava.

Lisäksi sääntöihin voi liittyä kahdenlaisia ​​virheitä. Ensimmäinen, joka tunnetaan nimellä tyyppi I, tapahtuu, kun näytettävän voiman määrä on rajoitettu siihen pisteeseen, että se estää tavoitteiden saavuttamisen. Liiallinen voima tunnetaan tyypin II virheenä.

Esimerkki tyypin I virheestä on YK: n Ruandan avustusoperaation (UNAMIR) kohtaama kriisi. Ruandassa vuosina 1993–1996 toiminut ja pääasiassa belgialaisista sotilaista koostuva UNAMIR aikoi panna täytäntöön Arushan sopimukset rauhan vakauttamiseksi kahden Ruandan etnisen ryhmän, hutujen ja tutsien välillä. Sisällissodan alkaessa ryhmien välillä UNAMIR -joukot joutuivat kuitenkin YK: n peruskirjassa asetettujen rajoitusten vuoksi, jotka koskivat sitoutumissääntöjä ja operaation rauhanomaista tarkoitusta, luovuttamaan aseensa kapinallisjoukkoille tulen piirittämänä. yli kahden päivän ajan. Rauhan palauttamisen sijaan Yhdistyneet Kansakunnat eivät voineet estää Ruandan kansanmurhaa, koska se joutui pulaan joukkoista. Belgia vetää joukkonsa välttääkseen kansainvälisen hämmennyksen.

Tyypin II virhe ilmenee maaliskuussa 2003 alkaneessa Irakin sodassa. Amerikkalaisten sotilaiden jatkuessa taistelua kapinallisia vastaan, Saddam Husseinin hallinnon syrjäyttämisen jälkeen, säännöt tulivat yhä epäselvemmiksi. Kapinallisten käyttämillä tavoilla on yksi tarkoitus: estää turvallisuuden tunne, joka voisi syntyä Irakin hiljattain muodostetusta hallituksesta. Tämän seurauksena he käyttivät taktiikkaa, kuten ampumista aseettomiin siviileihin, mukaan lukien lapset, ja itsemurhaiskuja.