Tunnetuin kaikista näytelmistä, joidenkin asiantuntijoiden mukaan, ovat William Shakespearen tragediat. Nämä näytelmät on kirjoitettu koko uransa ajan, alkaen kahdesta hänen varhaisimmasta näytelmästään, Titus Andronicus ja Romeo ja Julia. Vuosina 1600–1607, aikakausi, joka osui kimaltelevan Elizabethanin ajan päättymiseen ja Stuartin monarkian nousuun, Shakespeare kirjoitti seitsemän muuta traagista teosta: Hamlet, Othello, Macbeth, kuningas Lear, Antony ja Cleopatra, Ateenan Timon ja Troilus ja Cressida.
Shakespearen tragediat voidaan jakaa kahteen erilliseen ryhmään. Romeon ja Julian, Antonyn, Kleopatran ja Othellon rakkauteen tai ”sydämen” tragedioihin liittyy rakastajapariskunta, jonka kohtalo ja yhteiskunta repivät. Näissä kolmessa näytelmässä päähenkilöt eivät ole oman kohtalonsa mestareita, vaan pelinappuloita, joita hallitsemattomat voimat vetävät kohti kuolemaa tai pysyvää erottamista. Jotkut asiantuntijat pitävät Othelloa ja Troilusta ja Cressidaa sydämen/pään rajatapahtumina, koska ne yhdistävät molempien genrejen elementtejä.
Jäljelle jäävät ”pään” tragediat määritellään niiden suhteessa kreikkalaisen filosofin Aristotelesen dramaattisen tragedian teorioihin. Heissä on kohtalokkaan virheellinen päähenkilö, joka kykenee täysin vapaaseen tahtoon ja jolla on valitettavasti egon voittamat hyvät ominaisuudet. Shakespearen tragedioiden sankari kohtaa aina mahdollisuuksia lunastukseen, mutta ei koskaan pysty ottamaan niitä ajoissa, mikä johtaa lähes aina kuolemaan.
Molemmat Hamlet ja Macbeth pyörivät teemojen ympärillä siitä, milloin ja missä olosuhteissa on oikein tarttua valtaan. Hamlet, joka on tietoinen siitä, että hänen setänsä kuningas on petturi ja murhaaja, ei vieläkään pysty vakuuttamaan itseään ryhtymään mihinkään toimiin itsemurhasta murhaan. Macbeth on täysin tietoinen siitä, että kuningas Duncan on hyvä mies ja kuningas, mutta sallii ennustuksen ja oman kunnianhimonsa vakuuttaa hänet tappamaan Duncanin ja nousemaan valtaistuimelle. Molemmat hahmot jättävät huomiotta moraaliset impulssinsa ja kulkevat polkua omaan kuolemaansa.
Ikääntyvä ja mahdollisesti hullu kuningas tekee aivan toisen traagisen matkan kuningas Learissa. Tässä näytelmässä Lear luovuttaa tai menettää valtaistuimensa, maansa, suojansa ja jopa vaatteensa, kun hän arvioi kohtalokkaasti nuorin tyttärensä Cordelian. Kuningas Learia pidetään usein traagisimpana Shakespearen tragedioista, sillä Lear lopulta lunastaa itsensä vain kärsiessään Cordelian ja itsensä kuoleman.
Shakespearen tragedioista verisin on hänen varhaisin Titus Andronicus, jonka uskotaan kirjoittaneen 1590 -luvulla. Titus Andronicus käsittää roomalaisen kenraalin, joka uhraa voitetun vihollisen pojan. Tästä alkaa kostonhimoinen teko, joka päättyy siihen, että Tituksen tyttären kädet leikataan ja kieli leikataan ja hyökkääjät leivotaan piirakassa ja tarjoillaan äidilleen. Titus Andronicus ei ole tyypillinen Shakespearen tyylille missään muussa näytelmässä, ja asiantuntijat pitävät sitä usein Shakespearen yrityksenä kirjoittaa nuoruudessaan suosittu tyyli Elizabethan Revenge Play.
Ateenan Timon on ehkä vähiten tunnettu Shakespearen tragedioista. Siinä on mukana kreikkalainen misantrooppi Timon, joka menettää kaikki rahansa ja päättää syyttää kaupunkia eikä itseään. Timon kuolee erämaassa maksettuaan kapinallisen jatkaakseen hyökkäystään Ateenaan. Tutkijat eivät yleensä pidä tästä näytelmästä, ja jotkut jopa uskovat sen johtuvan Shakespearen ja toisen kirjailijan välisestä huonosta yhteistyöstä.
Shakespearen tragedioilla on yleensä useita piirteitä. Useimmat alkavat järjestetystä yhteiskunnasta ja siirtyvät kohti kaaosta, sillä sankari sallii virheidensä hallita häntä. Usein tämä kaoottinen muutos näkyy luonnossa, myrskyjen ja outojen sumujen ollessa ominaisia. Tärkeintä on, että näytelmissä on sankareita, joiden kanssa yleisö voi samaistua ja olla pahoillaan. Shakespearen tragedioiden päähenkilö ei ole roisto tai pyhimys, vaan yleensä hyvä ihminen, jonka oma ego tai paha kohtalo tuhoavat.