Ilmaus “kylmäverinen” on idioma, joka tarkoittaa toimia tunteettomasti ilman tunteita tai intohimoa. Nykyään sitä käytetään useimmiten, kun viitataan murhiin, jotka eivät ole emotionaalisesti motivoituneita. Ilmauksen alkuperä juontaa juurensa 1600 -luvun alkuun ja perustuu keskiaikaiseen lääketieteelliseen uskomukseen.
Alun perin tämän lauseen uskottiin aikoinaan olevan paljon kirjaimellisempi kuin nyt. Varhaiset lääkärit ajattelivat kerran, että ihmisen tunteet ja sisäiset nesteet liittyvät läheisesti toisiinsa. Esimerkiksi veren uskottiin lämpenevän kirjaimellisesti, kun henkilö tuli vihaiseksi tai intohimoiseksi.
Päinvastoin, kun henkilö oli rauhallinen, tunteettomana tai olematon, hänen verensä pidettiin viileänä. Joten vaikka sanominen, että joku teki jotain “kylmällä verellä” 17 -luvulla, tarkoitti, että he olivat laskettuja ja tunteettomia. Uskottiin myös, että henkilön veri oli kirjaimellisesti viileämpää kuin emotionaalisen yksilön. Termit “kylmäverinen” ja “kuumaverinen” ovat myös peräisin tästä ajatuksesta.
Jotkut kielitieteilijät myös ajattelevat, että lause on alun perin käännetty suoraan ranskalaisesta sanasta sang-froid. Sang-froid tarkoittaa “rauhallisesti” tai “rauhallisesti”, mutta tarkoittaa kirjaimellisesti “veren kylmää”. Ranskalaisella termillä on kuitenkin yleensä myönteinen merkitys, kun taas ”kylmäveristä” käytetään useammin negatiivisesti.
Oxfordin englanninkielisen sanakirjan mukaan englanninkielinen sotilas Sir Francis Vere kirjoitti ensimmäisen kerran ilmauksen ”kylmäverinen” kirjattuna vuonna 1608 julkaisussa Commentaries of the Divers Pieces of Service. Vere sanoi kirjoittavansa ”kylmäveristä kehitystä”. Ilmausta käytettiin useissa asiakirjoissa seuraavan sadan vuoden aikana, ja se ilmestyi kirjallisuudessa vuonna 1711, kun Joseph Addison käytti ilmausta aikakauslehdessään The Spectator kuvaamaan murhaa.
Ehkä tunnetuin termin käyttö lähihistoriassa on Truman Capoten 1965 -kirja In Cold Blood. Capote ja kirja saivat mainetta ja pahamaineisuutta, kun Capote, toimittaja, vannoi, että kirjan kuvaus tapahtumista oli puhdasta faktaa, joka kerrottiin vain kuvitteellisella tyylillä. Kiista puhkesi, kun useat kirjassa esiintyneet ihmiset syyttivät Capotea suurten kohtausten keksimisestä ja hahmojen harhaanjohtamisesta. Surullisen kuuluisa tai ei, kirja herätti henkiin journalistisen tyylin, jota Mark Twain käytti lähes vuosisataa aiemmin. Capoten kaunokirjallisia kirjoitustekniikoita pidetään nyt nimellä Uusi journalismi, ja niitä pidetään olennaisina useimmissa journalismifilosofioissa.