Optimality Theory (OT) on teoria rajoitteista ja rajoitusten sijoittumisesta, jota käytetään kielitieteen alalla ja erityisesti fonologiassa. Teorian kehittivät 90 -luvun alussa Alan Prince ja Paul Smolensky. Optimaliteettiteoria on sen käyttöönoton jälkeen ollut kiinnostava aihe, ja sitä on kehitetty jatkuvasti ja jatkuvasti. OT: ta pidetään nykyään merkittävänä lähestymistapana fonologisessa teoriassa, erityisesti muunnosten ja fonologisten prosessien selityksen osalta. Optimaliteettiteorian tekniikoita on viime aikoina käytetty kielitieteen alalla selittämään sekä syntaktisia että semanttisia muunnoksia ja prosesseja.
Princen ja Smolenksyn johdantokäsikirjassa, jonka otsikko on ”Optimality Theory: Constraint Interaction in Generative Grammar”, esitetään interaktiivisten rajoitusten järjestelmä. Rajoitusjärjestelmä auttaa selittämään, miten puhujan fonologiset prosessit tuottavat tai säätelevät lähtöä. Optimaaliteoria perustuu ajatukseen, että on olemassa joukko rajoituksia, jotka ovat yleismaailmallisia kaikille kielille, ja nämä rajoitukset ovat luokiteltuja ja rikkomattomia. Näiden rajoitusten vuorovaikutus säätelee tuotantoa.
Kaksi rajoitustapaa ovat uskollisuus ja selkeys. Uskollisuusrajoitukset säätelevät vaihtelua panoksen ja tuotoksen välillä ja pyrkivät pitämään muunnokset mahdollisimman pieninä. Toisin sanoen fonologisen tuotoksen tulisi pysyä mahdollisimman uskollisena äänitekniikan tulolle. Toinen optimaaliteorian kriittinen näkökohta on, että kaikki rajoitukset ovat rikkomattomia, mikä on sekä olennaista että ilmeistä uskollisuusrajoitusten vuoksi.
Merkittävyysrajoitukset ovat ääntämisen rajoituksia ja voivat vaikuttaa kaikkeen vokaalin tai tavun pituuteen, vokaalin lisäykseen ja toistamiseen. On syytä huomata, että merkittävyysrajoitukset ja niiden sijoitus voivat vaihdella murteiden tai jopa yksittäisten puhujien välillä. Näiden kahden luokan rajoitusten välinen vuorovaikutus luo ihanteelliset ääriviivat jatkuvalle fonologialle.
Optimaliteettiteoriassa on kaksi pääperiaatetta. Ensimmäinen ohje on, että rajoitukset ovat yleismaailmallisia. Lisäksi kaikki rajoitukset ovat läsnä jokaisen kielen kieliopissa. Näitä kahta sääntöä käyttämällä voidaan selittää, että ainoa ero maailman kielten välillä on rajoitusten sijoitus. Sen käyttöönoton jälkeen on käyty huomattavaa keskustelua siitä, onko rajoitusten oletettu yleismaailmallisuus toteutettavissa.
Kun muutosta tai fonologista prosessia arvioidaan käyttämällä optimaaliteoriaa, yksilöllistä kaaviota käytetään tunnistamaan optimaalinen tai harmonisin vaihtoehto. Rajoitukset on sijoitettu kielelle, murteelle tai puhujalle ominaiseen hierarkiaan. Tuotos arvioidaan sitten käyttämällä yksinkertaista toimenpidettä tai ominaisuutta, joka tunnetaan minimaalisena rikkomuksena. Tulos, joka rikkoo vähiten rajoituksia, on voittaja tai paras tulos.