Metafyysinen runous määritellään Britanniassa 17 -luvulta peräisin olevaksi runoudeksi, jolla on abstrakti ja eteerinen tyyli. Tällainen runous käytti erilaisia muotoja ja rakenteita, mutta käytti samanlaisia tyylejä. Termin keksi ensimmäisen kerran John Dryden vuonna 1693, kun hän kuvaili John Donnen runon vaikuttavan ”metafyysiseen”. Myöhemmin Samuel Johnson suositteli sitä vuonna 1781.
Aristoteles kuvasi runouttaan runoudessaan runouden kuvaavan tunteita. Tätä verrattiin proosaan, joka kuvasi tosiasioita ja tekoja. Runon ei tarvitse noudattaa niin kapeita rajoituksia; itse asiassa kuvaileva runous ja eeppinen runous ovat vastoin Aristotelesen ajatuksia ja kuvaavat tapahtumia tai asioita. Kaikenlainen metafyysinen runous suuntautuu paitsi tunteisiin myös abstraktin tunne -ajatuksiin. He eivät ole huolissaan sodasta tai rakkaudesta, vaan maailmasta ei-tieteellisessä mielessä.
1600 -luvun lyyriset runoilijat synnyttivät ajatuksen metafyysisestä runoutta Britanniassa. XNUMX-luku oli Britannialle monimutkainen ja nopeasti kehittyvä aika. Se alkoi Englannin ja Skotlannin sulautumisesta kuningas Jamesin alaisuuteen. Vuosisadalla nähtiin myös Britannian ainoa tasavaltakausi, sisällissota, uskonnollisten vähemmistöryhmien nousu ja tieteen laajeneminen. Se oli Samuel Pepysin, John Miltonin ja Isaac Newtonin vuosisata.
Metafyysiset runoilijat esittivät monia ominaisuuksia. Ensinnäkin heidän runonsa näyttivät suurta nokkeluutta. He eivät myöskään ottaneet huomioon rakenteellisia kokeiluja keskittyäkseen tyyliin ja aiheeseen. Jotkut olivat alttiita hyperboliselle abstraktiolle, kun taas toiset siirtyivät kohti uusplatonismia ja kauneuden täydellisyyttä. Georg Lukács piti metafyysistä runoutta ennakkoluulona eksistentialismista.
Tärkein piirre oli metafyysinen omahyväisyys. Käsitys on venytetty metafora, joka käyttää enemmän käsitteellisiä ja abstrakteja ideoita kuin normaali metafora. Normaalit metaforit korvaavat yhden tarinan tai kohteen toisella helposti tunnistettavalla tarinalla tai esineellä. Pinnan muutoksesta huolimatta sisäinen merkitys pysyy samana. Metafyysiset runoilijat toisaalta tekivät melkein pakotettuja vertailuja: esimerkiksi sanoivat, että “rakkaus on pöytä, joka tarvitsee askartelua ja hyvää kiillotusta”.
John Donne oli aikansa tärkeimpiä metafyysisiä runoilijoita. Hänen runonsa pyörivät hänen sisäisen hengellisyytensä sekä psykologisen analyysin ja seksuaalisen realismin ympärillä. Hänen runojaan ovat “Kirppu”. Muita kuuluisia metafyysisiä runoilijoita ovat Henry Vaughn ja George Herbert.
Toinen esimerkki metafyysisestä runoudesta on Andrew Marvell. Hänet tunnetaan parhaiten ”Coy Mistressille”, mutta hän kirjoitti myös metafyysisiä runoja. “Kastepisaralla” hän käyttää riviä “niin sielu, tuo pudotus” vertaamaan kastepisaraa ihmisen sieluun.