Mikä on assonanssin tehtävä runoissa?

Assonanssia tai vokaaliäänien sovittamista tekstiriveille käytetään runoudessa pääasiassa erityisten ääniyhdistelmien tuottamiseen, jotka laukaisevat kirjallisia tai kuuloisia assosiaatioita kuuntelijoissa ja lukijoissa. Assonancea voidaan käyttää tekemään runosta erilainen ääni ja myös antamaan “vihjeitä” kirjalliselle symboliikalle. Assonanssin ohella kirjailijat käyttävät runossa myös erilaisia ​​konsonanttimalleja, mukaan lukien alliteraatiota tai sopivia konsonantteja sanojen alussa.

Yksi runojen assonanssin pääasiallinen käyttö on auttaa tekstiä “virtaamaan” pääasiassa kuulonäkökulmasta. Sopivien vokaaliäänien valitseminen antaa runouslinjalle eräänlaisen virtaviivaisen äänen, joka voi olla helpommin saatavilla lukijoille, joilla on ”musiikillinen korva”, tai muille, jotka arvostavat runon foneettista sävyä. Flow on osa nykyaikaisia ​​runotyyppejä, esimerkiksi tietoisuusvirrassa tai ”beat” -runoudessa, tyylejä, jotka ovat vaikuttaneet nykyaikaisempaan jae-ajattelutapaan.

Toinen tapa käyttää assonanssia runoissa on käyttää sovittuja vokaaliääniä tärkeissä sanoissa, yleensä substantiivissa, kahden idean välisen yhteyden käynnistämiseksi. Jos esimerkiksi kirjailija yhdistää kaksi avustavaa sanaa, kuten “maissi” ja “aamu”, se voi auttaa luomaan eräänlaisen hienovaraisen yhteyden näiden kahden asian välille. Tämä ajatus toimii myös oikeiden substantiivien kanssa.

Jotkut kirjailijat voivat myös käyttää assonanssia runoissa luodakseen “kirkkaasti kuulostavia” linjoja tai muita selvästi sävytettyjä viivoja. “Satiiniin käärittyjen omenakukkien” kaltaisella linjalla on eräänlainen kirkas sävy, kun se puhutaan ääneen “kirkkaaseen” lyhyeen “a” -ääniin perustuen. Tämä on toinen tapa, jolla tämä kirjallinen sopimus voi olla hyödyllinen rakennettaessa runoutta, joka kuulostaa yhtä hyvältä kuin miltä se näyttää sivulla.

Assonance on erityisen tehokas runoille, jotka on kirjoitettu ”lukemista” varten tai suoritettavaksi. Toisin kuin perinteiset runomuodot, joita pääasiassa luetaan, esitystyyppinen runous on kirjoitettava korvaamalla sen sanallinen muoto. Kun konsonanttimenetelmillä, kuten alliteraatiolla, on yleensä runoutta enemmän käyttötarkoituksia, runojen assonanssi liittyy lähinnä ajatukseen “visuaalisesti ilmaistusta” mittarista.