Uusi journalismi oli 1960- ja 1970 -luvun kirjallinen liike. Yhdistämällä kaunokirjallisuuden tekniikat tosiasioihin perustuvaan raportointiin, tästä liikkeestä syntynyt kirjoitus osoitti pyrkimystä journalismin huippuosaamiseen. Termin kiteytti Tom Wolfe kirjassaan The New Journalism vuonna 1973, kokoelmassa esseitä ja otteita, jotka kuvaavat ja osoittavat uutta tyyliä.
Kirjoittajia, joita yleisesti mainitaan uuden journalismin liikkeen esimerkkinä, ovat olleet Tom Wolfe, Truman Capote, Hunter S. Thompson ja Norman Mailer. Kaikki nämä kirjoittajat eivät hyväksyneet uutta journalismia; Erityisesti Capote vastusti toimittajan leimaamista ja kutsui mieluummin kirjaansa Kylmäverinen tietokirjaksi. Sen sijaan, että julkaisi teoksensa sanomalehdissä, näiden kirjoittajien kappaleet ilmestyivät usein aikakauslehdissä. Jotkut New Journalismin eturintaman julkaisuista olivat The New Yorker, New York, Harper’s, Esquire ja Rolling Stone.
Wolfen mukaan kirjalliset tekniikat, jotka määritelivät uuden journalismin, sisälsivät kerronnan, joka avautuu “kohtauksissa” eikä historiallisissa selityksissä; dialogin laaja käyttö; tarinan vahva näkökulma, joko kirjoittajan tai toisen raportoituihin tapahtumiin osallistuvan henkilön näkemys, joka on koottu päiväkirjoista, haastatteluista tai muusta tutkimustyypistä; ja havainnollistavien, paljastavien yksityiskohtien käyttö, joita tavallisesti ei sisällytettäisi perinteiseen raportointiin. Näitä tekniikoita oli aiemmin käytetty lähes yksinomaan romaaneissa ja novelleissa. Perinteinen uutiskirje sitä vastoin keskittyi vaikeisiin tosiasioihin tulkitsematta tai mukauttamatta tietoja, yksinkertaisesti raportoi mitä tapahtui, milloin se tapahtui ja kuka oli mukana.
Uuden tyylin yhteisten muodollisten piirteiden lisäksi liikkeen kirjoittajilla oli yhteinen lähestymistapa raportointiprosessiin. Uppoutumalla aiheeseen – käytäntö, joka tunnetaan nimellä “kyllästymisraportointi”, kirjoittaja pystyi tarkkailemaan teoksen kohtauksia, keskusteluja ja yksityiskohtia omakohtaisesti. Tyylin kriitikot väittävät, että uppoutuminen aiheeseen teki mahdottomaksi, että kirjoittaja voi raportoida objektiivisesti tapahtumista.
Toisin kuin perinteinen journalismi, joka pyrkii objektiivisuuteen ja tosiasioiden raportointiin ilman subjektiivisia tulkintoja, uudelle journalismille oli ominaista sen subjektiivisuus. Tämä herätti kritiikkiä siitä, että uusi lähestymistapa raportointiin sekoitti tosiasiat tekijän tulkintoihin tapahtumista, mikä vaikeutti lukijan tietämään, mitä uskoa. Liikkeen kannattajien mukaan kuitenkin juuri tämä yhdistelmä vahvaa näkökulmaa tarkasti tutkittuihin tosiasioihin antoi tämän journalismin muodon.