Runoudessa loppupysäytys on ilmiö, jossa lause, lause tai idea pysäytetään runollisen rivin lopun yhteydessä. Tämä voi olla merkityksellistä runouden muodosta riippumatta, onko siinä kiinteäpituisia viivoja vai enemmän vapaasti virtaavia runoja. Monet pitävät loppupysähdystä prosessina, jolla runoutta tehdään helpommin saavutettavissa ja johdonmukaisesti, koska useimmat lukijat ovat tottuneet lukemaan runoutta, jossa rivi edustaa konsolidoitua yksittäistä ajatusta tai lausetta.
Yksi parhaista tavoista kuvata loppupysähdystä on verrata sitä runousesimerkkeihin, jotka eivät käytä tätä tekniikkaa. Perusesimerkkinä runon kaksi ensimmäistä riviä, jotka sisältäisivät loppupysähdyksen, voivat näyttää tältä, ja runollinen rivin erilaistuminen on merkitty takaviivalla: “Mies istui tuolilla/ Pieni koira oli myös siellä …” – Tässä runollisen parin kaksi lausetta päättyvät siihen, mihin runolliset rivit päättyvät.
Sitä vastoin esimerkki runoutta ilman loppua pysähtymättä voisi näyttää tältä: ”Mies istui avokätisesti/tuolilla, hiukset hyvin kammatut…” Tässä kahden rivin kokonaiskäsitys voitaisiin kuvitella yksi idea, johon liittyy adjektiivijonoja, ja ensimmäinen adjektiivi luo ensimmäisen rivin lopun, jossa on muita adjektiiveja ja adjektiivilauseita. Monet lukijat näkevät, kuinka runous ilman loppua voi olla hämmentävää, koska yksittäisten ideoiden lopettamisesta tehdään paljon epäselvämpi. Samalla se tarjoaa runoilijalle paljon enemmän joustavuutta.
Monet nykyaikaiset esimerkit runoutta ilman loppua pysähtyvät koostuvat vapaasta jakeesta, mikä tarkoittaa, että runoudesta puuttuu metri tai kiinteä rivipituus. Näissä runoissa kerronta ilmaistaan myös sarjassa lyhyitä ja abstrakteja fragmentteja. Kokonaisia ideoita ei välttämättä edes rakenneta konkreettisesti, joten lopettaminen ei välttämättä ole kovin relevantti tekniikka.
Jopa klassisessa runoudessa linjojen symmetrinen pysäyttäminen ei ollut yleinen tekniikka, varsinkin kun draaman linjoille käytettiin kiinteää mittaria. Dramaattinen puhuminen ei aina noudata jäykkää viivakaavaa, joten lukijat voivat usein löytää tapauksia Shakespearen ja Elizabethanin runoilijoiden klassisesta jambisesta pentametristä tai muista klassisista perinteisistä runollisista muodoista, joissa on joitain viivoja, jotka eivät käytä tekniikkaa.