Huolimattomuusriita on oikeudenkäynti, jossa kantaja tai kanteen nostava henkilö väittää vastaajan toimineen huolimattomasti aiheuttaen haittaa kantajalle. Huolimattomuusriita vaatii lähes aina vastaajalta rahallista vahingonkorvausta vahingon korjaamisesta aiheutuneiden kulujen korvaamiseksi. Huolimattomuus itsessään on kyvyttömyys toimia huolellisesti tai olla huolehtimatta toisten loukkaantumisesta. Esimerkiksi asunnonomistaja, joka epäonnistuu lapioimaan talonsa edessä olevaa lumista kävelytietä, voi haastaa asian laiminlyönnistä, jos hän luiskahtaa ja putoaa. Oikeudenkäynnin onnistuminen riippuu siitä, pystyykö henkilö osoittamaan, että luiskaus ja putoaminen johtuivat asunnon omistajan laiminlyönnistä laiminlyönnissä ja että siitä aiheutui jonkin verran haittaa.
Huolimattomuus on vahingonkorvaus – toisin sanoen syy, jonka vuoksi toinen osapuoli voi haastaa toisen oikeuteen, yleensä vahingonkorvauksen vuoksi. Huolimattomuutta on monenlaista. Esimerkiksi kirurginen tiimi, joka siirtää elimen potilaaseen tarkistamatta ensin luovuttajan ja vastaanottajan veriryhmien yhteensopivuutta, on toiminut huolimattomasti, ja potilas tai hänen perheensä voi nostaa kanteen. Samoin ravintola, joka tarjoilee juomaa säröillä olevassa lasissa, on toiminut huolimattomasti, ja asiakas voi haastaa sen oikeuteen.
Huolimattomuuteen liittyvän oikeudenkäynnin aloittaminen on suhteellisen helppoa, mutta kantajan on todistettava kaikki useat asian osatekijät toimivallan ja asian luonteen mukaan. Jotta huolimattomuusta koskeva oikeusjuttu onnistuisi, kaikki seikat on todistettava; jos yhtäkään ei ole tyydyttävästi todistettu, kantaja ei voi voittaa. Yleensä on todistettava neljä tekijää, joista ensimmäinen on se, että vastaajalla oli itse asiassa velvollisuus toimia huolellisesti, jota joskus kutsutaan huolellisuusvelvollisuudeksi, ja toinen on se, että vastaaja on rikkonut tätä velvollisuutta. Tämä ei ole absoluuttista, vaan sen määrää standardi siitä, mitä järkevä henkilö tekisi olosuhteissa. Molemmissa yllä olevissa esimerkeissä huolellisuusvelvollisuus ja sen rikkominen voidaan todistaa suhteellisen helposti.
Kaksi seuraavaa huolimattomuustapausta, syy -yhteyttä ja vahingonkorvausta, ei ole helppo todistaa. Syy -elementin todistaminen edellyttää, että kantaja osoittaa, että hänelle on aiheutunut vahinkoa vastaajan huolimattomuuden vuoksi. Vahingot ovat se osa huolimattomuutta koskevasta oikeudenkäynnistä, jossa vastaajan laiminlyönti arvostetaan. Jos esimerkiksi fyysinen vamma aiheutuisi, sairaanhoidon ja jatkohoidon kustannukset olisivat osa vaadittuja todellisia vahinkoja. Samoin jos omaisuusvahinko sattuisi, vahingon korjaamisesta aiheutuvat kustannukset olisivat todellisia vahinkoja. Monet lainkäyttöalueet sallivat kantajien haastaa muut vahingot, mukaan lukien kipu ja kärsimys. Rangaistusvahingot ovat toinen vahingon tyyppi, jota arvioidaan vastaajaa vastaan silloin, kun huolimattomuus on erityisen törkeää.
Aiemmissa esimerkeissä kirurginen potilas tai hänen perheensä todennäköisesti pystyisi todistamaan kaikki neljä laiminlyönnin tekijää, mutta ravintolan asiakas ei ehkä pystyisi, varsinkin jos säröillä oleva lasi löydettiin ennen kuin asiakas todella joi siitä. Useimmat lainkäyttöalueet eivät salli kipua ja kärsimysvahinkoja tai rangaistusvahinkoja, elleivät ne ole ”loisia” – toisin sanoen on oltava todellisia vahinkoja ennen kuin muita vahinkoja voidaan harkita. Poikkeuksena on Kalifornia, jossa kantajat voivat vaatia kipua ja kärsimystä todistaessaan huolimattomasti toisilleen aiheutuneita vammoja, vaikka he eivät itse kärsineet fyysistä vahinkoa.
Huolimattomuusriita Yhdysvalloissa on kiistanalainen. Kriitikot väittävät, että tuomariston palkinnot eivät ole oikeassa suhteessa todellisiin aiheutuneisiin vahinkoihin eivätkä perustu liiketoiminnallisiin tekijöihin ja logiikkaan, vaan vetoavat älykkäiden oikeudenkäyntiasiamiesten keksimiin tunteisiin. He katsovat, että amerikkalainen järjestelmä, jossa vaaditaan kumpaakin osapuolta maksamaan omat kustannuksensa, kannustaa tuomaan esiin erikoisia kanteita, jotka vastaajat ratkaisevat, koska se on halvempaa kuin oikeuteen meneminen.
Toisaalta status quon kannattajat väittävät, että häviäjän velvoittaminen maksamaan voittajan oikeudenkäyntikulut tukahduttaa tavallisen ihmisen kyvyn viedä päivä oikeuteen, kun se haastaa suuret vastaajat suurilla resursseilla. He huomauttavat myös, että valtaosa tuomariston palkintoista huolimattomuustapauksissa on kohtuullisia, ja vain kourallinen – yleensä erityisen törkeitä laiminlyöntitapauksia – johtaa valtaviin tuomariston palkintoihin, jotka tuottavat innostuneita otsikoita. Lisäksi he huomauttavat, että nämä palkinnot maksetaan harvoin, jos koskaan, todellisuudessa. Niitä vähennetään merkittävästi muutoksenhaun yhteydessä, ja lopulta maksetut määrät vastaavat vastaavia tapauksia.