Pakkomyynti, joka tunnetaan myös nimellä sheriffin myynti, on tuomioistuimen määräämä kiinteistön myynti kiinteän velan maksamiseksi. Myynti on pakotettua, koska kiinteistön omistaja myy omaisuutensa tahattomasti. Yleensä tämäntyyppinen myynti tapahtuu vasta, kun kaikki kohtuulliset yritykset tehdä yhteistyötä velallisen kanssa on käytetty loppuun ja velkoja on päättänyt ryhtyä oikeustoimiin.
Kiinteistön pakkomyynti voi tapahtua lähes minkä tahansa velan hoitamiseksi. Yksi yleisimmistä syistä tällaiseen tuomioistuimen määräämään myyntiin on se, että velallinen on laiminlyönyt kiinnityksen. Jos oletetaan, että velallisella ei ole muuta omaisuutta, jota voidaan käyttää velan maksamiseen, tuomioistuimen lainkäyttövaltaan kuuluva omaisuus myydään myyntituotoilla kiinnityslainanantajalle.
Monissa maissa vuokranantajat voivat myös hakea muutosta tuomioistuimessa asunto- tai liikekiinteistövuokrien maksamatta jättämisestä. Jos ei ole muuta keinoa saada tarvittavia varoja velalliselta, tuomari voi määrätä, että paikalliset lainvalvontaviranomaiset takavarikoivat henkilön omaisuuden, mukaan lukien ajoneuvot tai kalusteet, ja myydään julkisessa huutokaupassa. Myynnistä saadut tuotot kilpailutetaan vuokranantajalle, kun oikeudenkäyntikulut on kokonaan korvattu.
On tärkeää huomata, että useimmilla lainkäyttöalueilla tuomion voittaminen ja kiinteistöjen pakkomyynti on pitkä prosessi. Usein vahingon kärsineen on kyettävä osoittamaan, että kaikki kohtuulliset toimet maksusuunnitelman laatimiseksi vastaajan kanssa ovat toteutuneet. Silloinkin pakkomyyntiin johtava prosessi voi kestää useita kuukausia, ennen kuin päätös tehdään, ja sitten vielä enemmän aikaa, ennen kuin myynti tosiasiallisesti tapahtuu. Tämä pätee erityisesti silloin, kun kyseinen omaisuus on jotain muuta kuin kiinteistö.
Oikeudelliset menettelyt, joita on noudatettava tuomion saamiseksi ja tuomarin ohjeiden saamiseksi pakkokaupan järjestämiseksi, eivät ole vain aikaa vieviä, vaan voivat myös olla hieman kalliita. Tästä syystä lainanantajat pyrkivät kokeilemaan kaikkia mahdollisia keinoja ennen kuin nostavat kanteen velallista vastaan. Vuokranantaja yrittää samalla tavalla löytää jonkin tavan ratkaista asia sovinnollisesti ilman tarvetta mennä oikeuteen. Jos lainanantaja tai vuokranantaja katsoo, että oikeudenkäyntikulut osoittautuisivat lopulta enemmän kuin alkuperäinen velka, ei ole epätavallista, että asia siirretään perintää varten eikä sen sijaan, että yritettäisiin saada tuomio ja pakottaa kiinteistö myymään tai muuta omaisuutta.