Sensomotorinen psykoterapia on hoitomuoto, jonka psykologi Pat Ogden on kehittänyt potilaille, jotka ovat selviytyneet traumaattisista tapahtumista. Neurokuvatutkimukset osoittavat, että traumaattiset henkilöt harjoittavat vähemmän korkeampaa aivotoimintaa ja enemmän aktiivisuutta amygdalassa, aivojen osassa, joka toimii kehon hälytyskeskuksena. Nämä traumatisoidut potilaat pomppivat hyper-kiihottuneiden tilojen välillä, joissa he ylireagoivat lievään stressiin, hypo-kiihottuneisiin tiloihin, joissa he eivät kykene ryhtymään toimiin, kun niiden pitäisi. Klassisia esimerkkejä ovat sotilas, joka sukeltaa pöydän alle joka kerta, kun hän kuulee kovaa ääntä, ja kuori-shokissa oleva sotilas, joka ei voi suojella itseään tai tehdä mitään muuta kuin vaeltaa ympäriinsä. Sensomotorinen psykoterapia auttaa potilaita palauttamaan muistot traumasta ja siihen liittyvistä fyysisistä puolustusmekanismeista, kuten sukelluksesta pöydän alle, jotta he kykenevät reagoimaan normaalisti jokapäiväisiin ärsykkeisiin.
Kuvittele esimerkiksi keski-ikäinen liikenainen, jonka läheinen perheystävä raiskasi lapsena toistuvasti. Miespuolisen työtoverin kanssa käydyn riidan jälkeen hän voi alkaa kokea paniikkikohtauksia, unettomuutta ja huonosti hallittua raivoa kohonneella verenpaineella, hallitsemattomalla tärinällä ja nopealla puheella. Ensimmäisenä askeleena sensomotorisessa psykoterapiassaan terapeutti pyrkii lisäämään potilaan ymmärrystä siitä, miten hän alitajuntaan osallistui samoihin fyysisiin puolustusmekanismeihin, joita hän oli käyttänyt raiskaustensa aikana, mikä herätti lyhyitä muistoja raiskauksista ja vuorostaan aiheutti hänelle samanlaisen emotionaalisen levottomuuden tason. Hänet voidaan sitten valmentaa muistamaan ajan, jolloin hän tunsi olonsa vahvaksi, ja hän oli viritetty siihen, miltä hänen ruumiinsa tuntuu tämän muiston aikana. Näin potilas voi tietoisesti kokea kehonsa rauhallisuuden ja voiman tilan, johon hän voi palata halutessaan.
Sensomotorisen psykoterapian toinen vaihe voi olla opettaa naista muuttumaan aktiivisesti negatiivisesta positiiviseen tilaan, vaikka keskusteltaisiin traumaattisesta tapahtumasta. Tämä edellyttää, että potilas virittyy kehon reaktioihin ja tutkii aktiivisesti, miten kehon vaste liittyy kaukaisiin menneisiin tapahtumiin. Terapeutti voi sitten ohjata potilaan keskittymään kapeasti kehon vasteeseen ilman muistoja. Esimerkiksi kun potilas toteaa, että hänestä tuntuu, ettei hän voi hengittää, hän keskittyy yksinomaan istumaan suoraan ja hengittämään hitaasti ja syvään. Sensomotorisen psykoterapian avulla nainen voi oppia kolmannessa vaiheessa, että hän voi erottaa kehon reaktion huonoista muistoista, puhua raiskauksista ilman, että niitä elää uudelleen aktiivisesti, ja oppia säätämään kehon reaktioita niin, että hänen reaktionsa pysyvät hyvin määritellyssä valikoima.