Vesimuisti on väitetty vaikutus, joka ilmenee, kun vesi voi muistaa ja jäljitellä siihen liuenneen aineen ominaisuuksia. Yksi ehdotettu selitys on sähkömolekyylitaajuuksien siirto ja tallennus. Tämän väitetyn vaikutuksen omaavat homeopaattisten lääkkeiden kannattajat. Tutkijat ovat kuitenkin eri mieltä vesimuistiteoriasta, ja jotkut hylkäävät käsityksen pseudotieteenä.
Useimmat vesimuistitestit on suoritettu laimennoksilla tai nesteillä, joissa aine liuotetaan veteen. Vesiteorian kannattajat väittävät, että vaikka aine on laimennettu siihen pisteeseen, ettei yksittäisiä hiukkasia ole jäljellä, aine voi silti jättää pysyvän jäljen. Esimerkiksi tautia taisteleva vasta-aine voi silti onnistuneesti torjua sairautta, vaikka se olisi laimennettu tunnistamattomasti. 20 -luvun ranskalainen biologi Jaques Benveniste ehdotti ensin, että tämä vaikutus ilmenee, koska vesi, johon aine laimennetaan, säilyttää muistin aineen läsnäolosta ja ominaisuuksista.
Yksi ehdotettu vesimuistin avainkomponentti on valppaus. Vesimuistiteoreetikot väittävät, että parhaat tulokset saadaan, kun laimennosta ravistellaan jatkuvasti. Tämä pätee erityisesti sarjalaimennukseen, jossa ainetta laimennetaan hitaasti veteen useiden vaiheiden läpi. Harjoittajat sanovat, että tässä prosessissa seosta on ravistettava voimakkaasti jokaisen vaiheen jälkeen. Benveniste ja hänen kannattajansa uskoivat, että ravistaminen auttaa järjestämään aineen molekyylejä – tai atomiryhmiä – veteen, mikä mahdollistaa tiedonsiirron.
Tämä tiedonsiirto luo sähköistä tärinää ja taajuuksia, kun vedessä olevat molekyylit kommunikoivat Benvenisten mukaan. Vesimuistiteorian kannattajat väittävät, että vesi vahvistaa näitä sähköisiä taajuuksia ja tallentaa ne. Tutkimukset osoittavat, että vesi varastoi pieniä energiapaketteja, joita kutsutaan fotoneiksi, ja monet molekyylit kommunikoivat näiden rakenteiden kautta. Vaikka alkuperäinen aine laimennettiin ja liuotettiin veteen, se selviää silti aavemaisessa muodossa yksittäisten molekyylikommunikaatioidensa kautta. Jotkut kutsuvat tätä muotoa hienovaraiseksi energiaksi, ja se edustaa “muistia” vesimuistissa.
Veden todistetut sähkömagneettiset ominaisuudet tukevat myös yhteyttä sähkötaajuuksien ja veden välillä. Esimerkiksi tieteelliset tutkimukset ovat osoittaneet, että vesi voi joskus magnetoitua ja liikkua staattisen sähkön lähteellä. Nämä vaikutukset luovat fyysisiä ominaisuuksia, kuten pienempi pintajännitys. Vesi on myös osoittanut kykynsä lukea sähkövirtoja, jopa ihmisen sydämenlyönnistä. Sähkömagneettiset vaikutukset vaikuttavat veteen myös molekyylitasolla, erityisesti vahvistamalla vetyelementtien sitoutumista.
Kriitikot hylkäävät teorian tieteellisin perustein. Ennen kaikkea he sanovat, että vesi ei voi pitää ainetta vakiotilassa riittävän kauan muodostaakseen muistin aineesta. Veden vetysidokset ovat itsessään epävakaita, joten ne eivät voi varastoida mitään pitkällä aikavälillä. He väittävät lisäksi, että teoria ei kestä valvontakokeita, koska se toteutetaan toistuvasti ja onnistuneesti laboratorioympäristössä.
Toisin kuin kriitikot, homeopatian harjoittajat edustavat suurta ryhmää tämän teorian kannattajia. Homeopaattinen lääketiede katsoo, että yksilöt voidaan parantaa sairaudesta aineilla, jotka aiheuttavat samankaltaisia oireita. Tätä uskoa kutsutaan vertauslakiksi. Aineet voivat kuitenkin aiheuttaa vaarallisia sivuvaikutuksia erittäin väkevissä liuoksissa. Siksi homeopaattinen lääketiede keskittyy erittäin laimennettuihin seoksiin. Sellaisenaan vesimuisti kiinnostaa näitä yksilöitä erityisesti mahdollisena selityksenä väitetyille homeopaattisille menestyksille.