Valtiosta riippumattomien järjestöjen (NGO) liikkeet köyhyyden lievittämiseksi, ympäristön suojelemiseksi tai ihmisoikeuksien puolustajiksi ovat yleisiä kaikkialla kehitysmaissa, ja niiden arvioidaan vuonna 2002 olevan yli 30 prosenttia kansainvälisestä kehitysavusta. Vaikka monien tämän ryhmän pienempien kansalaisjärjestöjen katsotaan tarjoavan positiivisia, piristäviä palveluja paikallisille yhteisöille, suuret monikansalliset esimerkit yhteiskunnallisista organisaatioista ovat alttiita samantyyppiselle endeemiselle korruptiolle kuin muut yritysyhteisöt. Lisäksi kansalaisjärjestöt edistävät usein ideologioita, kuten naisten yhtäläiset oikeudet, jotka ovat suoraan ristiriidassa paikallisen hallituksen poliittisten tavoitteiden kanssa.
Toinen monien kansalaisjärjestöjen erityinen rajoitus, joka antaa niille ainutlaatuisen vahvuuden ja heikkouden, on keskittyminen yhteen yhteiskunnan yleisen ongelman yhteen avainalueeseen. Esimerkiksi pyrkimys tarjota köyhille puhdasta vettä samalla, kun hän ei pysty käsittelemään sellaisia sääntelykysymyksiä kuin teollisuuden saastuminen, joka johti saastumiseen, voi johtaa itsetuhoisiin pyrkimyksiin pitkän aikavälin muutoksissa. Tämä johtaa kehitysapupiirien johtopäätökseen, että kansalaisjärjestöjen menestyksellä viimeisten 50 vuoden aikana on ollut ristiriitaisia tuloksia, jotka ovat usein johtuneet huonosta valvonnasta ja asetettujen tavoitteiden hallinnasta.
Jotkut valtiosta riippumattomat järjestöt ovat jättäneet huomiotta humanitaaristen toimien vaikutukset laajemmassa kontekstissa ja saaneet kielteisen kuvan niiden maiden hallitusten silmissä, joissa ne toimivat. Näkyvä esimerkki tästä on elintarvikekriisi, joka tapahtui Nigerissä vuonna 2005. Nigerin presidentti Mamadou Tandja syytti kansainvälisiä elintarvikejärjestöjä liioittelemaan maansa ongelmia ja maalaamaan ne yksinkertaisella tavalla, joka ei heijastanut todellisia olosuhteita ja tarpeita. Kansainvälinen media esitti Nigerin kriisin äkillisenä ja akuutina kriisinä kansalaisjärjestöjen palvelujen tuen ja rahoituksen lisäämiseksi, kun itse asiassa Nigerin väestö koki kroonista aliravitsemusta, joka oli johtunut vuosien niukkuudesta ja hintojen noususta. Tällaiset avun ja todellisten tarpeiden epäsuhtaukset, joita ne yrittävät täyttää, johtavat usein liialliseen lyhytaikaiseen antamiseen ja siihen, että kriisin synnyttäneisiin kroonisiin tiloihin kiinnitetään vain vähän huomiota.
Kehitysmaiden voittoa tavoittelemattomien avustusvirastojen imago on usein yksi virastoista, jotka yliarvioivat tehokkuutensa ja aliarvioivat haittoja, joita ne voivat aiheuttaa häiritsemällä yhteiskunnan luonnollisia selviytymismekanismeja. Elintarvikeapu Sambialle vuonna 2002 Yhdistyneiden kansakuntien ennustaman lähestyvän nälänhädän estämiseksi kiellettiin Yhdysvaltojen luovuttajavaltiolta, koska lahjoitettu maissi tuli geneettisesti muunnetuista maissikasveista. Yhdysvaltain avunantajajärjestöt ajattelivat tuolloin, että tällainen Sambian politiikka oli järjetöntä ja johtaisi miljoonien kuolemaan, mutta Sambia ei kokenut nälänhätätilanteita osittain Euroopasta peräisin olevan muuntogeenisen elintarvikeavun vuoksi.
Jos kansalaisjärjestöt lievittävät tehokkaasti kriisiä tai toimivat yhdessä hallituksen politiikan kanssa, niiden läsnäolo on usein tervetullutta, mutta pysyvät vaikutukset voivat olla vähäisiä. Tarvitaan enemmän ponnisteluja ongelmien perimmäisten syiden käsittelemiseksi. Riippumattomat järjestöt ovat antaneet apua Afrikan Sahelin eteläisen Sahelin alueen Sahelin alueelle, joka kattaa esimerkiksi kuuden maan alueen vuodesta 1972 lähtien, mutta samat nälänhädät ja hätätilanteet ovat jatkuneet siellä myös vuoteen 2011 asti.
Kansalaisjärjestöjen tärkeimpiä etuja ovat se, että ne luovat enemmän luottamusta paikalliseen väestöön, jos he ovat pieniä ja osallistuvat läheisesti päivittäisiin asioihin kuin ulkomaisten hallitusten ja monikansallisten yritysten väliintulo. Niillä voi myös olla enemmän ruohonjuuritasoa, joka rakentaa kestävyyttä alusta alkaen, jos niitä hallitaan ja hallinnoidaan oikein. Niiden tehokkuuden avain on kyky edustaa kansalaisyhteiskunnan organisaatioita, jotka voivat toimia ilman suurempia rotu- tai etnisiä asialistoja. Kansalaisjärjestöt, joilla on suuria näkemyksiä muutoksista, asettavat usein sekaantuneen sävyn paikallisella tasolla edistämällä uskonnollista ja poliittista toimintaohjelmaansa, mutta erottamalla, mitkä organisaatiot ovat tervetulleita ja mitkä ovat pahoillaan, ne on tehtävä yksilöllisesti tapauskohtaisesti.