Monikuitujärjestely (MFA) oli Euroopan unionin (EU) ja Amerikan yhdysvaltojen (USA) välinen sopimus, joka rajoitti kuitujen vientiä kehitysmaista. Tämä oli niin, että nämä valtiot eivät ohita kotimaista teollisuutta EU: ssa ja Yhdysvalloissa. Sopimuksen tarkoituksena oli lyhyen aikavälin taktiikka teollisuuden säilyttämiseksi EU: ssa ja Yhdysvalloissa. Se tunnetaan myös nimellä monikuituinen sopimus.
Tekstiiliteollisuuden tavarat kuuluivat monikuitujärjestelyn piiriin. Erityisiä tuotteita olivat lanka, kangas ja vaatteet. Nämä tietyt teollisuudenalat kohdennettiin, koska ne ovat työvoimavaltaisia. Missä kehitysmailla on tyypillisesti etu näillä aloilla niiden suuren väestön ja alhaisten työntekijöiden palkkojen vuoksi.
Monikuitujärjestelyn mukaisesti vienti kehitysmaista kohdistui kiintiöihin. Jokaiselle maalle määrättiin kullekin tuotteelle tietty sallittu vientimäärä. Vain tietty prosenttiosuus tavaroista päästettiin jokaiseen kehittyneeseen valtioon vuodessa. Kun tämä kiintiö saavutettiin, maa ei voinut viedä lisätuotteita ennen seuraavaa kalenterivuotta.
Monikuitujärjestelyssä oli joitain poikkeuksia. Hyvin köyhiin maihin, kuten Bangladeshiin, ei kohdistettu rajoituksia, koska kiintiöiden soveltaminen vaikuttaisi vakavasti kansakunnan hyvinvointiin. Maat, joilla oli tämä etu, pystyivät laajentamaan teollisuuttaan sellaiselle tasolle, että makrotaloudellisen rahoitusavun päättymisen jälkeinen uusi kilpailu ei näyttänyt vahingoittavan niitä, koska niillä oli edelleen halvempaa työvoimaa.
Monikuitujärjestely oli aktiivinen vuosina 1974–2004. Silloin sen katsottiin olevan Maailman kauppajärjestön (WTO) määräysten vastainen. Tästä syystä makrotaloudellinen rahoitusapu peruutettiin 1. tammikuuta 2005. Siitä lähtien kehittyneet maat ovat yrittäneet löytää muita tapoja toistaa tai ainakin lähentää monikuitujärjestelyn vaikutusta.
Kun monikuitujärjestely päättyi, Kiinan vienti kasvoi jyrkästi. Yhdysvallat ja EU kehottivat maata rajoittamaan kauppaa WTO: n liittymissopimuksessa esitetyllä tavalla. Tämä johti kiintiörajoituksiin tietyn vuoden ajan sekä Yhdysvaltojen että EU: n välillä.
Useiden kuitujen järjestelyjä koskevat rajoitukset Kiinaan aiheuttivat kiistaa EU: ssa. Kun Kiina sai tietää uusista vaatimuksista, se lisäsi vientiään eksponentiaalisesti pyrkiäkseen ylittämään määräajan ennen uusien sääntöjen täytäntöönpanoa. Tuotetta toimitettiin niin paljon, että se ohitti vuotuisen kiintiön, minkä seurauksena lähetykset pidettiin EU: n satamissa. Lopulta diplomaattinen päätös syntyi.