Rahaunionilla tarkoitetaan kahden tai useamman suvereenin maan käytäntöä käyttää samaa valuuttayksikköä. Toisin sanoen mailla ei ole omaa maata koskevaa valuuttayksikköä, jota voidaan käyttää vain kyseisen maan sisällä. Rahaliiton etu, josta tunnetuin viimeaikainen esimerkki on Euroopan rahaliitto, on se, että se eliminoi valuutat, jotka käyttävät samaa valuuttaa. Sen sijaan haittapuoli on se, että kaikki asianomaiset maat menettävät itsemääräämisoikeuden tehdä valuuttapäätöksiä, jotka saattavat olla tarpeen talouden auttamiseksi.
Kaikkien yhteiskuntien on kehitettävä valuuttajärjestelmä, jolla tuotteita mitataan toisiinsa nähden arvon suhteen. Se toimii liiketoimien perustana, ja sen suunnittelee yleensä valtio tai maa itse, kuten Yhdysvaltain dollari. Historiassa on kuitenkin esimerkkejä eri yhteiskuntien liittymisestä yhteiseen valuuttaan. Kun tämä tapahtuu, rahaliitto muodostetaan, mikä tarkoittaa, että kaikki sen sisällä olevat suvereenit valtiot yhdistävät yhden valuutan.
Viime vuosina merkittävin esimerkki oli Euroopan rahaliiton eli EMUn perustaminen vuonna 1999. EMU perusti euron jäsenvaltioissaan yleiseksi valuuttaksi, ensin virtuaalisessa muodossa vuonna 1999. Tämän jälkeen liikkeeseen lasketut setelit ja kolikot. EMU: ssa mukana olevat maat olivat aiemmin käyttäneet omia yksittäisiä valuuttamuotojaan, mutta ne kaikki siirtyivät euroon kaikissa liiketoimissaan sekä omassa maassaan että muiden talous- ja rahaliiton jäsenten kanssa.
Kyky käydä kauppaa muiden jäsenvaltioiden kanssa eikä joutua huolehtimaan valuutta -arvoista on yksi rahaliiton tärkeimmistä eduista, jota joskus kutsutaan myös rahaliittoksi. Esimerkiksi kun Yhdysvallat käy kauppaa Japanin kanssa, sen on huolehdittava Japanin jenin (JPY) arvosta, aivan kuten Japanin on kiinnitettävä huomiota Yhdysvaltain dollariin (USD). EMU: n kaltaisessa järjestelyssä valuuttakurssit ovat tarpeettomia, mikä tarkoittaa, että unionin hallitusten ei tarvitse suojautua jonkin valuutan laskusta.
Valuuttapäätösten itsenäisyys uhrautuu, kun maa liittyy tällaiseen unioniin, mikä on ratkaiseva huomio. Jos esimerkiksi talous- ja rahaliittoon kuuluva Italia haluaisi nostaa valuuttakurssia auttaakseen maan sisäisissä tuotantoon liittyvissä ongelmissa, se ei voisi tehdä sitä yksin. Sen olisi hoidettava ongelma koko EMU: ssa, joka toimisi sitten ryhmänä vain, jos muut jäsenet pitävät sitä tarkoituksenmukaisena.