Endogeenisen rahan teoria on, että varoja on käytettävissä mitä tahansa määrää, jota tarvitaan luoton kysynnän tyydyttämiseen. Lähinnä uskotaan, että keskuspankin tukemat pankkivarat täytetään jollakin alueella, kun rahan tarjonta loppuu toisella. Esimerkiksi laina voi pienentää pankin varauksia, mutta kun asiakas suorittaa lainalle maksut, tasot nousevat jälleen. Endogeenisen rahan teoria ilmaistaan useilla eri aloilla, joista jokainen kuvaa rahavirran eri ominaisuuksia. Vaikka endogeenisen rahan teorian eri haarat tukevat samaa yleistä uskoa, ne eivät välttämättä ole yhteensopivia keskenään.
Joitakin erilaisia endogeenisen rahan teorian tyyppejä ovat keskuspankin endogeenisyys, julkisen talouden endogeenisyys sekä rahan kertolasku ja salkun endogeenisyys. Keskuspankin endogeenisyys on teoria, jonka mukaan rahaviranomainen antaa varoja auttaakseen pankkeja täyttämään luoton kysynnän. Julkisen talouden tasapainoisuus on teoria, jonka mukaan talous ja siten pankit tulevat olemaan oma varojensa lähde luonnollisen alijäämän ja sitä ohjaavien velkojen ja luottojen kautta. Rahan kertoimet ja salkun endogeenisyys perustuvat uskomukseen, että sijoitusten oikea tasapaino kokonaismarkkinoilla takaa riittävän luotonannon.
Endogeenisen rahateorian mukaan varojen tarjonta määräytyy pankkilainojen kysynnän mukaan. Esimerkiksi jos kysyntä on vähäistä, varaukset ovat tyypillisesti korkeita ja rahaviranomainen pidättää varoja. Kun luottojen kysyntä kasvaa, osa varauksista jaetaan pankeille, jotta toiminnan lisääntyminen voi vauhdittaa taloutta.
Joissakin tapauksissa keskuspankki ei käytä varauksia lainakysynnän tyydyttämiseksi, mutta usein pankeilla on omat resurssit hallita tällaista tilannetta. Tästä syystä endogeenisen rahan teoria riippuu myös pankkien varojen ja velkojen käytännöistä. Näiden elementtien huono hallinta voi vaikuttaa pankin kykyyn vastata kysyntään riippumatta siitä, tarjoaako keskuspankki varoja vai ei.
Endogeenisen rahan teorian ytimessä on usko siihen, että raha on ensisijaisesti työkalu ja että talous on pohjimmiltaan vaihtokauppajärjestelmä. Valtion rahaviranomaisen oletetaan lisäävän tai vähentävän keskuspankin varojen virtaa varmistaakseen tämän järjestelmän menestymisen. Tämä saavutetaan ensisijaisesti hallitsemalla kassavirtaa niin, että hinnat eivät ole liian korkeita tai liian alhaisia, jotta tavaroiden ja palvelujen vaihto olisi riittävän aktiivista.