Tuonnin korvaava teollistuminen eli ISI on taloudellisen kehityksen ohjelma, jossa riippuvuus tuonnista tietylle kansakunnalle on alisteinen paikallisen teollisuuden kehitykselle kyseisen maan sisällä. Kehitysmaat panivat tämän teorian täytäntöön 20 -luvulla vastauksena taloudelliseen alemmuuteen kansakuntien kanssa, joilla on merkittävä teollisuustuotanto. Tuonnin korvaavan teollistamisen tarkoituksena on tuottaa teollisuustuotteita paikallisesti paikallista kulutusta varten, ja sen tarkoituksena on tarjota kansalaisille työllistymismahdollisuuksia, vähentää riippuvuutta vieraista maista tai itsevarmuutta ja edistää innovointia. Tämän painopisteen muutoksen vauhdittamiseen käytettyjä menetelmiä ovat suojatullit ja tuontikiintiö.
Koko 20 -luvun ajan oli olemassa kaksijakoisuus teollisuusmaiden välillä, jotka tuottivat suuria määriä teollisuustuotteita, ja niiden kehitysmaiden välillä, jotka olivat runsaasti luonnonvaroja, kuten mineraaleja tai maataloustuotteita. Nämä kehitysmaat kärsivät toisen maailmansodan jälkeen, koska teollisuusmaat käyttivät enemmän aikaa sotatarpeiden valmistamiseen kuin vientiin. Lisäksi kehitysmaiden erikoisuuksiin kuuluvien luonnontuotteiden hinnat romahtivat.
Tämän ongelman vuoksi vaikeuksissa olevat kansat yrittivät tuonnin korvaamisen teollistumisen käsitettä. Vahvistamalla teollisuusinfrastruktuuria nämä maat eivät enää joutuisi niiden maiden olosuhteiden ja mielijohteiden alaisiksi, joista ne tuovat maahan. Ne voivat myös kasvattaa omaa talouttaan prosessissa tuottamalla korvikkeita tuonnille, johon he yleensä turvautuivat.
Tuonnin korvaavan teollistumisen tavoitteiden saavuttamiseksi maiden oli pantava täytäntöön käytäntöjä, jotka rajoittavat tuonnin määrää ja estävät myös paikallisesti valmistettujen tuotteiden vientiä. Tuontiverot otettiin käyttöön, jotta paikalliset tuotteet olisivat halvempia kuin muista maista tuotavat tuotteet. Tuonnille asetettiin myös kiintiöitä, joilla pyrittiin edistämään paikallista valmistusta, mikä esti enemmän kuin rajoitetun määrän tietyn tuotteen tuontia. Myös kehitysmaiden hallitukset saivat aikaan ISI: n sääntelemällä ulkomaankauppaa, mikä auttoi parantamaan valuutan arvoa.
Monet suuret kehitysmaat, kuten Brasilia ja Intia, menestyivät tuonnin korvaamisen teollistamisen käytäntöjen toteuttamisessa ja saivat taloudellisen riippumattomuuden, jonka järjestelmä oli suunniteltu tuottamaan. Joissakin tapauksissa ISI: stä oli myös negatiivisia seurauksia. Koska parannetun teollisuuden tuottamiseen tarvittava tekniikka tuli usein teollisuusmaista, joilla oli patentteja kyseiselle tekniikalle, kalliit rojaltimaksut usein hidastivat aiottua taloudellista vauhtia. Oletetut työllisyyslisät ISI: tä käyttävissä maissa eivät usein toteutuneet, ja näissä maissa kaupungistuminen lisääntyi, kun työntekijät muuttivat kaupunkeihin, joissa uudet työpaikat sijaitsivat, joten maaseutualueet joutuivat kärsimään vertailusta.