Vakuuslähdesääntö, jota kutsutaan myös vakuuslähdedoktriiniksi, on oikeudellinen sääntö, joka koskee muiden osapuolten kuin vastaajan, mukaan lukien vakuutusyhtiöt, työntekijän korvaukset ja muut virastot, kantajille maksamia korvauksia. Näitä osapuolia kutsutaan vakuuslähteiksi. Säännön mukaan vastaaja, jos se on todettu olevan vastuussa, ei voi vähentää kantajalle määrätystä vahingonkorvauksesta rahamääriä, jotka on jo maksettu vakuuslähteistä. Oppi kieltää myös sellaisten todisteiden hyväksymisen tuomioistuimen pöytäkirjaan, joiden mukaan vahingonkorvaus on maksettu muusta lähteestä. Vuonna 1854 käyttöön otetun säännön tarkoituksena oli estää vahingon aiheuttajaa hyötymästä kantajan vakuutusturvasta.
Monet vahingonkorvausoikeuden uudistuksen kannattajat vastustavat tätä oppia väittäen, että sen avulla kantaja voi saada kaksinkertaisen takaisinperinnön. Kantaja saa samoista kuluista korvauksen kahdesti sekä vakuuslähteeltä että vastaajalta. Jotkut osavaltiot ovat muuttaneet tai jopa poistaneet vakuuslähdesääntöä. Tällaisten uudistusten ansiosta tuomarit voivat ilmoittaa tuomaristolle aikaisemmasta korvauksesta, alentaa palkintoa jo maksetun korvauksen verran tai estää kantajaa haastamasta oikeuteen jo maksetuista vahingoista. Uudistuksen vastustajat väittävät, että syyllinen ei saisi välttyä vahingonkorvausvastuusta, vaikka muut lähteet olisivat maksaneet laskut.
Vuonna 2006 kansallinen tutkimus paljasti, että 38 osavaltiota oli muuttanut vakuuslähdesääntöä sallimaan todisteet vakuuslähdemaksuista lääketieteellisissä vastuutapauksissa. 38 osavaltiosta 20 osavaltiota antoi tuomariston tai tuomarin ottaa huomioon mahdolliset vakuudet oikeudenkäynnin aikana. Lisäksi 14 osavaltiota määräsi, että palkintojen alentamista harkitaan oikeudenkäynnin jälkeen. Kuusi osavaltiota salli todisteiden tarkastelun valamiehistön tuomion jälkeen, mutta ennen kuin tuomioistuin antoi lopullisen tuomion. Jotkut vakuuslähdesäännön muutokset tekevät eron yksityisten vakuuslähteiden, joista kantajan oli maksettava palkkio, ja julkisten lähteiden, kuten Medicare ja Medicaid, välillä.
Joidenkin vakuuslähteiden kuluttajien kanssa tekemissään sopimuksissa on korvauslausekkeita, joiden avulla yritys voi periä osan tai kaikki rahat, jotka yritys maksoi kuluttajalle, jos kuluttaja voittaa oikeudenkäynnin. Subrogaatio tarkoittaa, että vakuutusyhtiöllä on oikeus haastaa vastaaja yhdessä kantajan kanssa oikeuteen. Jos kantaja voittaa tuomioistuimessa, vakuutusyhtiö voi periä vahingonkorvauksesta sen osan, joka korvaa sen, mitä vakuutusyhtiö on jo maksanut. Siirtymäyhtiö voi myös haastaa oikeuteen kantajan, joka saa rahallisen selvityksen, saadakseen takaisin vakuutetun puolesta lahjoitetut rahat.