Imperial Transantarctic Expedition, joka tunnetaan myös nimellä Endurance Expedition, on Etelämantereen retkikunta, joka tapahtui vuosina 1914-1917. Sitä pidetään yleisesti Etelämantereen tutkimusjakson sankarillisen aikakauden viimeisenä suurena tutkimusretkenä, joka on Etelämantereen etsintää edeltävä aikakausi, jolle on ominaista tehokkaan koneistetun kuljetuksen ja radioyhteyden ulkopuoli. Retkikunta epäonnistui tavoitteessaan ylittää Etelämantereen mantereen maalla, mutta on edelleen kuuluisa siihen liittyvästä sankarillisesta selviytymistarinoista.
Keisarillista transantarktista tutkimusretkeä johti Sir Ernest Shackleton, joka vuonna 1908 oli tehnyt ennätyksen matkustaa kaikkein etelään kaikista retkistä. Roald Amundsenin vuonna 1911 valloittaman napan jälkeen Shackleton piti Etelämantereen ylittämistä viimeisenä merkittävänä virstanpylväänä ja lähti tätä varten purjealus Endurance -laivaan. Tukiryhmällä, Ross Sea -puolueella, olisi vastuu sijoittaa varastot mantereen vastakkaiselle puolelle, jotta ryhmä selviytyisi matkalta toiselta puolelta toiselle.
Viiden kuukauden matkan jälkeen, helmikuussa, pian Weddellinmerelle Etelämantereella saavuttuaan, Endurance jäi loukkuun pakastusjäähän ja Imperial Transantarctic Expedition pidätettiin väliaikaisesti. Shackleton toivoi, että ajelehtiva pakkausjää toisi aluksen rannalle, mutta kahdeksan kuukauden odottamisen jälkeen Etelämantereen talven aikana lokakuuhun mennessä hyökkäävä pakkausjää murskasi aluksen kuin munankuori. Tähän mennessä miehet olivat poistaneet suurimman osan tarvikkeista aluksesta ja rakentaneet igluja pakkausjäälle. Retkikunta oli nyt pilalla, ja miehet käänsivät huomionsa selviytymiseen. Miten he saisivat takaisin sivilisaatioon ilman radioyhteyttä, kellua pakettijäällä täysin asumattomalla Etelämantereella?
Keisarillinen transantarktinen retkikunta hylättiin virallisesti kestävyyden tuhoutumisen jälkeen. He päättivät lähteä läheisille saarille, joilla on tunnettuja ruokavarastoja, vetäen mukanaan kolme pelastusvenettä. Miehet yrittivät vaeltaa pakkausjäällä, mutta se sulasi Etelämantereen kesän kuumuudessa aiheuttaen jäissä valtavia solkia jopa 10 metrin korkeuteen. Kahden päivän marssin aikana puolue teki vain kaksi kilometriä. He päättivät perustaa toisen leirin, “Ocean Camp” pakkausjäälle, ja jatkoivat tarvikkeiden talteenottoa lähellä olevalta Enduranceilta, kunnes se lopulta liukui jään alle.
Pahin oli vielä edessä. Sen sijaan, että vaeltaisimme jään yli, juhlat joutuivat odottamaan jäälautojen kuljettamista sinne, minne he halusivat. Jäälautta kellui useiden saarten varrella, aivan liian pitkälle päästäkseen kävellen, koska edistys voi olla vain mailin päivässä. Etelämantereen kesä teki laumasta jääpehmeän ja sulanneen, eikä sitä pystynyt kävelemään. Huhtikuussa jäälautta yhtäkkiä jakautui ja miehet kulkivat kolmella pelastusveneellä. He matkustivat Elephant Islandille, Graham Landin kärkeen Pohjois -Etelämantereella. Useiden päivien rannikkojen kampaamisen jälkeen kapea kallioranta vihdoin sijaitsi ja pelastusveneet laskeutuivat.
30 miestä jäi jumiin pienelle, jäätyneelle, kallioiselle saarelle, jolla kukaan harvoin vieraili. Kotiin pääsemiseksi heidän olisi kutsuttava apua Etelä -Georgiasta, valaanpyynnin etäasemalta, joka sijaitsee 800 mailia (1,300 km) eteläisen valtameren poikki. Viisi miestä lähti vahvistetussa pelastusveneessä planeetan vaarallisimman ja myrskyisimmän meren yli. Lyhyesti sanottuna he melkein kuolivat risteyksessä, mutta pääsivät kuitenkin Etelä -Georgiaan – saaren asumattomalle puolelle. Vaikean 30 tunnin vaelluksen jälkeen karun saaren halki, jota ei ollut koskaan ennen tehty, he saapuivat Stromnessin valaanpyynnin etuvartioon. Sieltä he matkustivat Falklandinsaarille hakemaan aluksia noutamaan loput miehet Elephant Islandilta. Kolmen epäonnistuneen yrityksen jälkeen Shackleton onnistui lopulta pelastamaan miehensä ja palaamaan kotiin Lontooseen. Keisarillinen transantarktinen retkikunta oli vihdoin ohi, koska se oli epäonnistunut tavoitteessaan, mutta ainakin jokainen siihen osallistunut mies selvisi koettelemuksesta.