Abstrakti runous, kuten nimestä voi päätellä, on runoutta, joka ei sovellu kirjaimelliseen tai konkreettiseen tulkintaan. Usein sanat valitaan enemmän niiden äänien kuin merkitysten perusteella samalla tavalla kuin abstrakti kuvataide on usein enemmän väriä ja muotoa kuin edustuskuvien luomista. Tällainen abstrakti runous tunnetaan myös äänirunoina. Laajemmassa mielessä abstrakti runous on runoutta, joka käyttää satunnaisia kuvia, tietoisuusvirtaa ja muita abstrakteja taidetekniikoita. Vaikka ei kaikkeen makuun, tällainen runous voi luoda ikimuistoisia esteettisiä kokemuksia.
Runous on yksi kirjallisuuden vanhimmista muodoista. Ennen lukutaitoa bardit ja runoilijat käyttivät rhyming-jaetta helpottaakseen suullisten historioiden ja legendojen muistamista. Vuosisatojen kuluessa runous, kuten muutkin taidemuodot, kehitti monia esitystapoja, sitä parempi kertoa tarina tai luoda hahmo tai tunnelma. Vasta 19- ja 20-luvuilla taiteilijat alkoivat kokeilla muotoja, jotka eivät edustaneet todellisia ihmisiä tai esineitä, mutta loivat silti yllättäviä ja miellyttäviä muotoja. Sekä kirjallisessa että visuaalisessa mediassa tämä oli abstraktin taiteen alku.
20 -luvulla nähtiin monia vaikutusvaltaisia runoilijoita, mukaan lukien TS Eliot ja Beat -runoilijat, kuten Allen Ginsberg. Vuonna 1949 brittiläinen runoilija Edith Sitwell loi termin abstrakti runous kuvaamaan omaa teostaan, jossa sanat valittiin ääniin merkitysten sijasta. Esimerkiksi hänen runonsa Hornpipe alkaa rivillä “Sky rhinoceros-glum”. Näillä näennäisesti satunnaisilla sanoilla ei ole ilmeistä yhteyttä, mutta lukija etsii sitä lähes tahattomasti. Vielä tärkeämpää on, että Sitwellin kannalta kolme sanaa yhdessä luovat ainutlaatuisen ja mieleenpainuvan äänen.
Termi abstrakti runous ei saanut laajaa käyttöä kirjallisuuskriitikoiden ulkopuolella. Käsite vaikutti kuitenkin runoilijoiden myöhempiin sukupolviin ja siitä tuli osa abstraktin taiteen laajempaa suuntausta. 1960- ja 1970-luvun performanssitaiteilijat loivat omat abstraktin runouden muodot, samoin kuin 1980- ja 1990-lukujen puhutut esiintyjät ja slam-runoilijat. Avantgardistiset muusikot, kuten Philip Glass, loivat musiikkiteoksia satunnaisista äänistä, aivan kuten Sitwell loi runoutta satunnaisista sanoista.
Ee Cummingsin jaetta, joka on yksi 20 -luvun johtavista runoilijoista, voitaisiin pitää abstraktina runoutena. Vaikka cummings kirjoitti tunnistettavista ihmisistä, tapahtumista ja käsitteistä, hänen sanavalintansa oli usein abstrakti. Esimerkki on vuoden 1940 runo, joka asui kauniissa kaupungissa, jonka otsikko on myös sen ensimmäinen rivi. Runo kertoo elämästä lähiöissä, ja “kaunis kaupunki” ei halunnut kuvata esikaupunkia vaan luoda epätavallinen ja ikimuistoinen lause. Nimetessään nimettömänsä aiheensa Cummings valitsee tarkoituksella sanan “kuka tahansa”, joka ei viittaa mielikuvaan, mikä vahvistaa hahmon nimettömyyttä.