Adlerian psykoterapia on psykoterapian koulu, joka on peräisin Alfred Adlerin teoksista. Yksi tämän psykoterapiakoulun määrittävistä piirteistä on keskittyminen alemmuusajatukseen. Adlerian psykoterapia ei ainoastaan tarjoa ainutlaatuista persoonallisuusteoriaa, vaan myös säännöllisiä tapoja ohjata haitallisia energioita hyödyllisemmille poluille. Tämän tyyppisen hoidon tavoitteena ei monella tapaa ole luoda yksilö, joka on rauhassa monien puutteidensa kanssa, vaan auttaa ihmisiä tulemaan tuottaviksi ja terveiksi kansalaisiksi. Tämä on ristiriidassa monien muiden psykoterapian muotojen kanssa, joissa minkäänlaista toimintaa tai persoonallisuutta ei pidetä haitallisena, jos se on sisäisesti tasapainossa.
Adlerian psykoterapian koulu perustuu Adlerin omiin uskomuksiin ja filosofioihin ihmismielestä. Adler oli Freudin aikalainen, mutta hän ja Freud eivät olleet samaa mieltä monista tärkeistä asioista. Yksi mielenkiintoisimmista osista Adlerin näkemyksessä psykoterapiasta oli hänen painottaminen yhteisöllisyyteen ja yhteistyöhön sekä se, miten sosiaalinen konteksti vaikuttaa yksilöpsykologiaan.
Adlerian psykoterapian harjoittaja ei ainoastaan suunnata potilasta ulos itsetuhoisuudesta alemmuuden kautta, vaan myös ohjaamaan potilasta tuottavuuteen, mikä luo paremmuuden tunteen. Sosiaalisia yhteyksiä ja yhteisöllisyyttä edistetään tässä ajatuskoulussa. Tämän yhteyden muoto riippuu siitä aikakaudesta, jolloin terapiaa harjoitetaan.
Monet Adlerian psykoterapeutit uskovat, että elämänmallit asetetaan paikoilleen lapsuudessa, joten syntymäjärjestyksen ja sosiaalisen kasvatuksen kaltaisten asioiden uskotaan olevan erittäin tärkeitä. Tapa, jolla henkilö suhtautuu sosiaaliseen yksikköönsä, laajenee siten, että hänestä tulee tapa, jolla hän katsoo maailmaa kokonaisuudessaan. Kun tuhoisa alemmuuskuvio on otettu käyttöön, yksilö voi tulla kyvyttömäksi selviytymään sosiaalisesta tilanteestaan.
Tyypillinen Adlerian psykoterapia muodostuu Sokrates -vuoropuhelusta, mikä tarkoittaa, että terapeutti esittää kysymyksiä ohjatakseen potilasta ymmärtämään itseään. Tämän vuoropuhelun painopiste on osittain terapeutin ohjaama, mutta koska siihen liittyy osallistumista, potilas ohjaa myös logiikan virtaa istunnossa. Ihannetapauksessa potilaat ovat riittävän päteviä tunnistamaan aukkoja ajatteluprosesseissaan ja muita negatiivisia ominaisuuksia, kun heille esitetään kiistattomia loogisia menettelyjä, jotka osoittavat heidän olevan väärässä. Tämä ei ole sopiva tapa käsitellä ihmisiä, joilla on vakavia psykooseja tai muita heikentäviä ajattelua heikentäviä mielisairauksia.