Allegoria on kirjallisuudessa, retoriikassa ja taiteessa käytetty laite ilmaisemaan merkitystä, joka ei ole kirjaimellinen. Kun laitetta, hahmoa tai symbolia pidetään vertauskuvana, se voi olla jonkin käsitteen symboli, kuten järki tai omaisuus, se voi symboloida tiettyä henkilöä, kuten “jokaisen ihmisen” tai maailmankuvan.
Kirjallisuudessa allegoria leviää. Joskus teokset olivat nimenomaan vertauskuvallisia, vaikka jotkut luetaan sekä totuudeksi että symboliksi. Esimerkiksi omena, jonka Aadam saa Eevalta, symboloi ”Jumalan ja pahan tuntemusta”. Käärmeen luetaan usein merkitsevän kiusaajaa tai todellista pahaa.
Uudessa testamentissa Kristus käyttää vertausta usein lausumissaan “ihmisistä” yleensä. Esimerkiksi hyvä samarialainen on vertauskuva, joka edustaa oikeaa ajattelua ja myötätuntoa. Tämä on laitteen erityinen retorinen käyttö.
Varhaisessa retoriikassa erottuvat useat keskeiset esimerkit: Platonin luolan allegoria ja Boetheuksen filosofian lohdutus. Platon ja Boetheus käyttävät laitetta laajennetussa muodossa. Platonin Allegoria kuvaa valaistumattomien tilaa, jotka eivät voi edes uskoa valaistumisen olemassaoloon.
Boetheus, joka kirjoitti kuudennella vuosisadalla, selittää allegorian avulla onnen käsitteen. Seuraava vuoropuhelu on yksi vangittuna olevasta Boetheuksesta filosofian, järjen ja onnen kanssa. Hänen ajatuksensa muodostavat perustan suurelle osalle keskiaikaista ajattelua siitä, miten maailma toimii. Erityisesti onnen käsitettä tai sattumaa käytetään toistuvasti keskiaikaisessa kirjallisuudessa.
Boetheuksen lohdutuksesta tulee inspiraationa Danten, Boccaccion ja Chaucerin käyttämälle vertauskuvalle, ja se inspiroi myös Arthurin myyttejä. Erityisesti Dante käyttää laajennettua vertauskuvaa symboleiksi. Jokaiseen helvetin tai kiirastulon tason kuvaukseen liittyy rangaistus, joka sekä edustaa että sopii rikoksiin.
Keskiajan draama koostui usein ”moraalinäytöksistä”, ja tunnetuin niistä on näytelmä Everyman. Päähenkilö Everyman symboloi kaikkien ihmisten ahdinkoa kiusauksen edessä. Myöhemmin Bunyanin pyhiinvaeltajan edistys käyttää allegoriaa suunnilleen samalla tavalla.
Romaanin kehityksen myötä vertauskuvan tulkitseminen ja todistaminen on paljon vaikeampaa. Romaanit luottivat yleensä siihen, että lukija investoi hahmojen tulkitsemiseen “todellisina” ihmisinä, mutta myös hahmon pitämisessä jonkin suuremman symbolina. Esimerkiksi goottilaisissa romaaneissa ja myöhemmin sensaatiomaisissa romaaneissa käytettiin usein pahan vangitsemien tai vangitsemien naisten käsitettä. Monet feministit lukevat näitä hahmoja allegorisena esityksenä naisten vapauden puutteesta.
Itse asiassa vertauskuva tulee tulkinnasta kehittyvässä romaanissa ja modernissa romaanissa. Kirjallisuuskriitikot väittävät usein, ovatko hahmot allegorisia, todellisia vai stereotyyppisiä. Usein kirjallisia hahmoja voidaan lukea monella tavalla.
Paluu allegooriaan vähemmän kiistanalainen on monia elokuvia, joissa on supersankari. Esimerkiksi Superman, Spiderman ja Batman ovat kaikki vertauskuvallisia jokaisen ihmisen. Pahat asiat, joita he taistelevat, ovat houkutuksia ahneuteen, väkivaltaan ja käyttäytymiseen, joka muulla tavoin häiritsee yhteiskuntaa. Supersankarit seisovat sekä jokamiehenä että vartijana pahuutta vastaan.
Yksi mielenkiintoisimmista allegorian toiminnoista nykyaikaisessa televisiossa oli sarja Buffy the Vampire Slayer. Buffy kohdasi joka viikko uuden demonin tai vampyyrin, joka oli myös symboli kaikista asioista, joita Buffy kohtasi lukiona ja myöhemmin opiskelijana. Tämän laitteen käyttö kussakin jaksossa oli niin voimakasta ja yhtenäistä, että jopa tutkijat kiinnostuivat syvästi Buffyverseista. Buffyn tieteellisten tulkintojen esittämiseksi järjestettiin useita vakavia kirjallisuuden ja elokuvan pääkonferensseja.
Nykyajan Allegoria lisää taideteosten syvyyttä, koska taiteilijat tai kirjalliset hahmot voidaan pitää sekä todellisina että symbolisina. Tällaisen symboliikan etsiminen voi olla hauska tai haastava prosessi taideteoksesta riippuen. Tyypillisesti moderni allegoria paljastaa usein taiteilijan aikomuksen tai maailmankatsomuksen. Se on osa alatekstiä, joka antaa lukijalle, katsojalle tai tarkkailijalle tietoa taiteilijan näkemyksestä paitsi siitä, miten maailma on olemassa, myös siitä, miten se voi olla olemassa.