Alveolaarinen harja, jota joskus kutsutaan alveolaariseksi marginaaliksi tai prosessiksi, on vaatimattomasti kohonnut sekä ylä- että alaleuan luut, jotka sijaitsevat ihmisten hampaiden takana. Se on niin kutsuttu, koska pienet leukaharjat ovat itse asiassa ontelon kantojen tai alveolien reunat, joissa on hampaiden juuret. Vaikka ne ovat hienovaraisia ja hieman vaikeasti havaittavia, ne voivat tuntua epäsäännölliseltä ja kuoppaiselta pinnalta, kun kieli jäljittää kovan kitalaen lähellä hampaiden sisäpohjaa.
Lääketieteellisesti nimeltään processus alveolaris, tämä alue on paksuin ja sienimäinen verrattuna muihin leukaluisiin. Yhteensä on kahdeksan onteloa, joissa on vastaavat harjanteet, joiden koko ja muoto vaihtelevat niiden sisältämien hampaiden mukaan. Yleensä näkyvimmät harjanteet ovat etuhampaita; niitä kutsutaan alveolaariseksi pisteeksi. Yhdessä alveolaarista harjua kuvataan myös yleisesti alveolaariseksi kaareksi.
Anatomisesti alveolaarisen harjan tärkein piirre on kehitys. Syntymähetkellä suurin osa leuan luista koostuu kokonaan alveolaarisesta prosessista, ja hampaiden istukat ulottuvat melkein yhtä syvälle kuin silmätippien pohja. Aikuisilla luukudoksen luutuminen tai kovettuminen sekä suun ja nenän ontelon lisääntynyt kasvu johtavat ikenien harjanteiden näkyvyyden vähenemiseen. Hampaan pysyvän menetyksen jälkeen sitä vastaava alveolaarinen harja imeytyy ympäröivään luuhun ja häviää lähes kokonaan.
Tämän suun sisäpuolella olevan näennäisen merkityksettömän piirteen tärkein tehtävä on foniikka. Puhelaatikon tai kurkunpään, kielen ja nenän kauttakulkujen lisäksi alveolaarisella harjalla on kriittinen rooli ihmisen puheen artikulaatiossa. Tämä pätee erityisesti konsonantteihin, jotka ilmaistaan, kun kieli koskettaa suun yläkattoa. Joskus kutsutaan myös hammaskonsonantteiksi, alveolaariset konsonantit sisältävät yleisimpiä ihmisten kielillä – [T], [K] ja [N]. Jälkimmäistä kutsutaan alveolaariseksi “nenän” konsonantiksi.
“Lähestyviä” konsonantteja ovat [L] ja [R]. [S]: n ja [Z] herkkää äänimerkkiä kutsutaan alveolaarisiksi “frikatiivisiksi” konsonantteiksi. “Plosiivisille” konsonantteille, kuten [T], on tunnusomaista uloshengityksen purske. Konsonantit luokitellaan myös sen mukaan, ovatko ne “äänettömiä” ja [T]: ssä vai kovettuneita “äänekkääseen” vastineeseen [D]. Lisäksi ne luokitellaan myös sen mukaan, onko se “apikaalinen”, vaatii vain kielen kärjen kosketuksen, vai “laminaali”, joka vaatii suurempaa kielen pinta -alaa koskettamaan alveolaarista harjaa.
Muita harvinaisempia konsonantteja ovat ”affricate”, kuten kaksoiskonsonanttien, kuten [TS] tai [DZ], ilmaistu ääniyhdistelmä. Espanjassa käytettyä valssattua [R]: tä kutsutaan alveolaariseksi “trilliksi”. “Ejektiivinen” ja “implosiivinen” ovat muunlaisia alveolaarisia konsonantteja. Hyvin harvinainen alveolaarinen “napsautus” konsonantti kuuluu joillakin afrikkalaisilla kielillä.