“Musta sappi” oli käsite, jonka ensimmäisenä suunnitteli kreikkalainen lääkäri Hippokrates, joka eli 460-370 vuotta ennen yhteistä aikakautta. Aineen liiallisen määrän ihmisen järjestelmässä uskottiin johtavan vakavaan masennukseen. Mustan sapen tasapainottaminen muiden kehon huumorien kanssa piti parantaa tilan. Myös muiden sairauksien, jotka liittyvät toimintahäiriöön, kuten seksuaalinen toimintahäiriö ja hengitysvaikeudet, uskottiin johtuvan mustan sapen epätasapainosta. Lääketieteellinen ja psykologinen tutkimus on sittemmin kumonnut teorian ja määrittänyt neurologisen toimintahäiriön masennuksen ensisijaiseksi fysiologiseksi syyksi.
Hippokrates tunnisti tämän sapen yhdeksi ihmiskehon neljästä välttämättömästä huumorista keltaisen sapen, veren ja liman kanssa. Näiden huumorien epätasapainon uskottiin johtavan erilaisiin sairauksiin, joita järjestelmä voi kärsiä. Näiden neljän nesteen uskottiin myös vaikuttavan yksilön mielialaan; esimerkiksi liiallinen lima, joka oletettavasti sai yksilöt emotionaalisesti reagoimatta.
Jokainen neste liittyi johonkin luonnon elementtiin, ja niiden epätasapainon aiheuttamat sairaudet viittasivat tähän laatuun. Esimerkiksi keltaisen sapen liiallinen määrä liittyi kehon liiallisiin tulipaloihin, mikä johti “lämpimiin” olosuhteisiin, kuten kuumeeseen. Musta sappi edusti Maata ja tunnistettiin syyksi sairauksiin, jotka lisäsivät “painoa” kehoon. Tämä sisälsi väsymystä, letargiaa ja voimakkaita mielialan laskuja. Sana “melankolia”, mielentila, joka liittyy myöhemmin masennukseen, on saanut nimensä latinalaisista “melan” ja “chole”, jotka kirjaimellisesti tarkoittavat “mustaa sappaa”.
Taudit johtuivat humorismin mukaan toimintahäiriöstä elimissä, jotka toimivat näiden ruumiinnesteiden säiliöinä. Mustan sapen tapauksessa mieliala- ja väsymyshäiriöiden uskottiin johtuvan pernasta. Muinaiset kreikkalaiset lääkärit uskoivat, että huumori virtaa mahaan ja muuhun ruoansulatuskanavaan aiheuttaen joukon ruoansulatuskanavan häiriöitä. Sappi, joka pääsi potilaiden luustoon, voi kovettua tai painaa luun, mikä johtaa tiloihin, kuten nivelreumaan.
Hoito alkoi usein yrittämällä tasapainottaa huumorit ulkopuolelta. Tämä merkitsi yleensä taudin torjumista asianmukaisella fyysisellä aktiivisuustasolla ja potilaan kehon lämpötilan hallitsemista; tiettyjen ruokavalioiden uskottiin myös edistävän huumorin sopeutumista. Jos nämä ensimmäiset askeleet osoittautuivat tehottomiksi, hoito siirtyi siihen, mitä pidettiin huumoritasojen suorana hallintana. Näihin menetelmiin kuuluivat veren vuotaminen vaurioituneilta alueilta ja myrkyn nauttiminen oksentelun aikaansaamiseksi.