Brachial plexus -vamma on eräänlainen vaurio käsivarren hermoille, joka johtuu vaikeasta tai pitkästä synnytyksestä. Suurin osa lapsista, joilla on nivelreunan syntymävamma, toipuvat itsestään ilman lääketieteellisiä toimenpiteitä, vaikka se voi kestää useita kuukausia. Jos vamman merkit jatkuvat yli kolme tai neljä kuukautta, vauva voi tarvita leikkausta tai muuta hoitoa hermojen pysyvien vaurioiden korjaamiseksi. Yhteistyö neurologin kanssa tällaisen vamman vauvan säännölliseen arviointiin auttaa vanhempia tekemään päätöksiä hoidosta.
Brachiaalista plexusta voitaisiin pitää käsivarren kirjaimellisena hermokeskuksena. Se on nippu hermoja, jotka johtavat käsivarren, ranteen ja käden eri osiin. Syntymän aikana se voi loukkaantua puristamalla tai venyttämällä, useimmiten silloin, kun vauvalle kehittyy olkapään dystocia synnytyksen aikana. Jos vauvan kättä venytetään tai olkapää työnnetään pois paikaltaan, se voi rasittaa hermoja ja aiheuttaa hartiapunoksen syntymävamman.
Vauvan käsivarsi voi tuntua heikolta ja levykkeeltä. Refleksit kehittyvät hitaammin loukkaantuneessa käsivarressa, ja vauvalla on vaikeuksia tarttua sormiin, nostaa käsivartta, tehdä koordinoituja liikkeitä ja hallita käsivartta. Yleensä hermojen parantuessa vauva kehittää enemmän voimaa ja taitoa. Kolmen ja neljän kuukauden ikäisten havaittavien parannusten pitäisi näkyä, vaikka potilas voi kokea jäännösheikkoutta.
Jos vauva ei näytä toipuvan hartiapunoksen syntymävammasta, suositellaan enemmän arviointia. Leikkaus on mahdollinen hoito, samoin kuin fysioterapia. On harvinainen mahdollisuus halvaantumiseen käsivarteen tai pysyvä heikko moottorinohjaus hermovaurion seurauksena. Käsi voi myös kehittyä epätasaisesti ja pysyä pienempänä kuin vahingoittumaton käsivarsi, kunnes sillä on mahdollisuus saada kiinni.
Vauvan, jolla on aivokalvopoikoksen syntymävamma, ennustetta on vaikea arvioida, mikä voi olla turhauttavaa vanhemmille. Lääkärit voivat puhua omista kokemuksistaan vammasta ja heillä voi olla suosituksia asiantuntijoille ja konsultteille, joita heidän potilaansa voivat nähdä, mutta lopulta jokainen tapaus on erilainen. On vaikea ennustaa, milloin tapaus ratkeaa spontaanisti ja milloin tapaus vaatii enemmän väliintuloa. Paras varhainen hoito on tarkka tarkkailu, kiinnittämällä erityistä huomiota kaikkiin oireisiin, jotka osoittavat vakavuuden lisääntymistä tai uusien oireiden kehittymistä.