Diphone on foneettisten äänien pari, jotka ovat vierekkäin sanallisessa järjestyksessä. Kielitieteilijät käyttävät diphonea työkaluna kielen ja sen käytön arvioimiseen. Diphone on pieni osa laajempaa työkaluvalikoimaa minkä tahansa kielen ominaisuuksien tutkimiseen ja luokitteluun.
Yksi tärkeä osa difonia on sen erottaminen samankaltaisesta kielelementistä, jota kutsutaan diftongiksi. Diftongi on yhdistetty ääni, joka sisältää kaksi tai useampia vokaalikomponentteja, kun difoni on kaksi erillistä ääntä, myös vokaalit tai konsonantit, jotka on sijoitettu vierekkäin. Toinen elementti, joka on samanlainen kuin diphone, on triphone. Trifonit koostuvat kolmesta foneettisesta äänestä. Sekä difoneja että kolmikoneita käytetään usein luonnollisen kielen käsittelyn algoritmeissa, joissa tekniikka yrittää joko vastaanottaa tai kommunikoida ääntä näiden äänielementtien teknisen käytön mukaan kielellä.
Tunnistamalla difonit oikein, kielitieteilijät ja muut asiantuntijat voivat saavuttaa monia erilaisia tavoitteita. Yksi on dokumentoida kaikki kielen muutokset murretta tai yleistä käyttöä varten. Toinen olisi tutkia foneettisten osajoukkojen tarkkaa käyttöä muihin verrattuna, esimerkiksi vertaamalla eri kielten ensisijaisia ääniä.
Jotkut tutkijat ja toiset lähestyvät difonien käyttöä erittäin teknisellä tavalla. Tämä edellyttää kaikkien teoreettisten mahdollisten muutosten tarkastelua difoneille kielellä. Teknisessä arvioinnissa difonien mahdollisuudet olisivat eksponentiaalisia, koska mikä tahansa foneemi tai foneettinen elementti voidaan sijoittaa toisen viereen. Tärkeä huomioitava asia on, että melkein kaikilla kielillä on rajoituksia sille, mitä foneemeja lausutaan peräkkäin, joten todellisuudessa käytettyjen difonien enimmäismäärä on pienempi kuin teoreettinen luku.
Tarkasteltaessa kaikkia difoneja tietyllä kielellä, kielitieteilijät voivat oppia paljon enemmän kyseisestä kielestä. Esimerkiksi englanniksi difonit on jaettu useisiin suuriin luokkiin. Yksi luokka on äänetön verrattuna äänettömään, jossa joillakin fonetiikoilla on äänekäs ääni, kuten “b” ja toisilla ei, kuten “p”.
Äänettömän ja äänettömän fonetiikan lisäksi difoneihin voi kuulua myös joko kaksisuuntainen fonetiikka, joka lausutaan molemmilla huulilla, alveolaarinen fonetiikka, jossa kieli on lähellä suun kattoa, ja monia muita foneettisia tyyppejä. Lisäksi konsonantit sisältävät usein plosive phonetics, tietynlainen suullinen pysäytys, sekä frikatiiveja ja sibilanteja, jotka perustuvat ilman pakottamiseen kurkun läpi.