Dysartria on termi lääketieteelliselle tilalle, jolle on ominaista heikentynyt puhe, jonka alkuperää pidetään hermoston häiriönä. Sellaisenaan tilaan liittyy yleensä kasvojen ja kaulan lihasten heikko hallinta eri kallon ja kasvojen hermojen toimintahäiriöiden vuoksi. Dysartriaan voi liittyä myös useita puheeseen ja artikulaatioon liittyviä toissijaisia järjestelmiä, kuten hengityselimiä. Näiden häiriöiden vaikutukset tuottavat tyypillisesti puhetta, joka on vaivalloista ja josta puuttuu normaali ääni ja intonaatio.
On monia tekijöitä, jotka voivat aiheuttaa dysartrian esiintymisen. Traumaattinen aivovamma, aivohalvaus tai aivokasvaimet vahingoittavat usein motorisia neuroneja, jotka ovat vastuussa aivojen ja aivorungon eri osien signaalien koordinoinnista lihasten liikkeiden suorittamiseksi. Dysartria voi myös johtua erilaisista neurodegeneratiivisista häiriöistä, kuten Huntingtonin taudista, aivohalvauksesta, multippeliskleroosista tai Parkinsonin taudista. Koska näin on, puhehäiriön äkillinen puhkeaminen on tutkittava viipymättä.
Dysartria -arviointi suoritetaan havaittujen oireiden mukaan, jolloin lääkäri voi luokitella tilan. Yleisiä tutkittuja puheominaisuuksia ovat artikulaatio, resonanssi, fonaatio ja prosodia (rytmi ja mittari), ja jokainen alue vaikuttaa eri tavalla neuronivaurion sijainnin ja laajuuden mukaan. Esimerkiksi spastinen dysartria liittyy pyramidikanavan hermovaurioihin, kun taas ataksinen dysartria johtuu pikkuaivojen toimintahäiriöstä. Hilseilevä dysartria liittyy kallon hermojen vaurioitumiseen, ja hyperkineettinen dysartria liittyy basaalisen ganglion vaurioiden muodostumiseen. Hypokineettinen dysartria on toisaalta seurausta aineen vaurioista, jotka ovat Parkinsonin taudille ominaisia seurauksia.
Dysartriahoitoa hallinnoi ensisijaisesti puhepatologi, joka harjoittaa potilasta erilaisissa harjoituksissa ääntämisen ja äänen taipumisen parantamiseksi. Yksi keskeisistä tavoitteista on hidastaa puheen nopeutta, jotta se ymmärretään paremmin. Tahdistuspuhetta voidaan harjoitella metronomin avulla, joka houkuttelee potilasta lausumaan yhden tavun kerrallaan synkronoituna instrumentin tikin kanssa. Jotkut puheterapeutit käyttävät tahdistustauluja tai valmistuskeppejä, jotka edellyttävät, että potilas napauttaa tai koskettaa nimettyä kohdetta joka kerta, kun tavu puhutaan.
Myös useita korvaustekniikoita voidaan tutkia. Esimerkiksi potilaita, joilla on vaikeuksia tuottaa kovaa “t” tai “d” ääntä, voidaan kannustaa tuottamaan ääni tuomalla kielen litteä terä hampaiden sijaan kärkeen. Joidenkin potilaiden on ehkä korostettava konsonanttien ääntämistä, kun taas toisten on saatava tietoisemmaksi taipumus puhkeamaan yhtäkkiä kovaa puhetta. Muita terapeuttisia tekniikoita ovat roolipelit ja peilausharjoitukset, minkä jälkeen terapeutti provosoi saman vastauksen, mutta ilman visuaalisia tai kuulovihjeitä.
Puheterapia yleensä parantaa yleistä puhetta useimmille potilaille. Vakavat tapaukset voivat kuitenkin edellyttää vaihtoehtoisten viestintämenetelmien, kuten viittomakielen, käyttöä. Joissakin tapauksissa kirurginen interventio voi auttaa, kuten nielun läpän muuttaminen. Lisäksi saatavilla on proteesilaitteita, mukaan lukien obturaattori- ja puhelamppuimplantit, tai ei-invasiiviset laitteet, jotka joko syntetisoivat tai digitoivat puheen.