Ero englannin kielen allitaation ja assonanssin välillä on, että alliteraatio on identtisten konsonanttien täydentävä käyttö sanojen alussa, missä assonance on täydentävien identtisten vokaaliäänien käyttö sanan sisällä. Nämä kaksi ajatusta ovat läsnä kaikkialla runoudessa ja proosassa, varsinkin klassisilla aikakausilla, jolloin kirjailijat käyttivät niitä melko vapaasti dramaattisiin vaikutuksiin. Nämä kaksi kirjallista sopimusta ovat teknisesti erilaisia, vaikka ne voivat toimia pitkälti samalla tavalla.
Allitaation ja assonanssin lisäksi on tärkeää tunnistaa toinen samanlainen elementti, nimeltään konsonanssi. Konsonanssi on samanlaisten konsonanttien sovittaminen tai käyttö missä tahansa sanan osassa, jolloin alliteraatio on nimenomaan identtisten konsonanttien käyttö sanojen alussa. Näin ollen alliteraatio on ainoa niistä kolmesta, joka on sidottu yksinomaan sanojen alkuun. Nämä termit edustavat hyvin samankaltaisia ajatuksia, vaikka jokainen on teknisesti erilainen; näin ollen on tavallista, että he ovat hämmentyneitä keskustelussa.
Yksi tärkeimmistä alliteraation käyttötarkoituksista tulee englannin kielen pitkästä historiasta. Muinaiset englannin muodot, kuten vanha englanti, käyttävät alliteraatiota runsaasti. Muut kielet, kuten vanha norja ja saksi, käyttivät myös alliteraatiota, jossa konsonanttiäänien vastaavuudella oli tietty voima vastaaville kieliyhteisöille.
Toinen ero allitaation ja assonanssin välillä on ainutlaatuisissa äänityypeissä, joita nämä menetelmät tuovat lauseeseen tai lauseeseen. Alliteraatio on jotain, joka nykyaikana on hyödyllinen erityisissä lauseissa, joita kutsutaan “kielen kiertäjiksi”. Esimerkiksi lause “Sally myi simpukoita meren rannalla” käyttää eräänlaista porrastettua allitaatiota, joka heiluu alkuperäisen “s” -äänen ja “sh” -äänen välillä, näyttääkseen lapsille, kuinka erottaa nämä kaksi konsonanttia. Alliteraatiosta voi olla hyötyä myös muissa mnemonisiksi laitteiksi kutsutuissa kohteissa, joissa yksilöt keksivät omia “salauslausekkeitaan” muistaakseen monimutkaisia sananippuja turvasalasanoja tai muita tarkoituksia varten.
Sitä vastoin assonanssia käytetään enemmän englannin kielellä esiintyvien ainutlaatuisten vokaaliäänien näyttämiseen. Jos joku esimerkiksi sanoo ”Älä riko panostasi”, hän saattaa osoittaa, kuinka erilaiset kirjainryhmät muodostavat saman ”pitkän a” -vokaalin äänen. Tämä antaa aloittelijoille enemmän käsitystä siitä, kuinka tietty vokaaliääni esitetään eri tavoin paperilla eri merkitysten edustamiseksi. Alliteraatiota ja assonanssia voidaan siksi käyttää tehokkaina välineinä erilaisten ääntämisen ja oikeinkirjoituksen elementtien opettamisessa.