Falsetto, usein käännetty “vääräksi ääneksi”, on vokaalitekniikka, jonka avulla mieslaulajat voivat tehdä nuotteja tavallisesti luonnollisen alueensa ulkopuolella. Pohjimmiltaan se vetää mieslaulajan äänen ulos rinnasta ja päähän, mikä perinteisesti auttaa naissopraaneja saavuttamaan korkeimmat nuotit. Jotkut mieslaulajat käyttävät falsettoa vain muutaman korkean nuotin saavuttamiseen ennen kuin palaavat luonnollisiin rinta- ja kurkunääniinsä, mutta harvat voivat itse laulaa kokonaisia kappaleita tätä hallittua tekniikkaa käyttäen.
Falsettan käyttö on peräisin ainakin keskiajalta, vaikka vanhan musiikin teoreetikot käyttivät termiä lähes keskenään “päääänellä”. Sekä miehet että naiset, jotka työskentelivät oopperan alalla, koulutettiin käyttämään falsettoa, vaikka oli tavallisempaa kuulla koulutettujen miespuolisten kontratenorien käyttävän sitä aina, kun naissopraaneja ei ollut saatavilla tai niitä ei sallittu esiintyä. Myös miesbassolaulajat käyttivät tekniikkaa säästeliäästi, kun heitä pyydettiin esittämään nuotteja korkean tenorin alueella.
Nykyaikaisessa musiikissa falseton käyttö tuli hyvin esille 1950 -luvulla, kun “doo wop” -niminen capella -musiikin muoto tuli suosituksi nuoremman sukupolven keskuudessa. Doo -wop -ryhmät koostuivat melkein kokonaan basso-, baritoni-, lyhyt- ja ensimmäisestä tenorista, aivan kuten aikansa eteläiset gospelkvartetit. Tyypillisen doo wop -ryhmän ensimmäinen tenori oppi usein laulamaan kokonaan falsetissa, mikä toimi melodisena vastakohtana johtotenorin suoralle esitykselle. Vaikka ensimmäinen tenori laulaisi erittäin korkeita nuotteja, basso vastaisi omilla syvillä runoillaan.
Tokenin kappaleessa ”The Lion Sleeps Tonight” esitettiin suora falsettiesitys alusta loppuun. Laulaja Frankie Valli vietti suurimman osan laulajaurastaan käyttämällä epätavallisen voimakasta falsettia, kuten todistetaan kappaleessa “Walk Like a Man”. Muut laulajat, kuten Roy Orbison, käyttäisivät tätä tekniikkaa yhdessä vaikuttavan luonnollisen rintaäänen kanssa. Voiman luominen ja sävyn ylläpitäminen päääänessä on tunnetusti vaikeaa, mutta koulutetut rock -laulajat oppivat usein vaihtamaan siihen juuri ennen kuin he lyövät kappaleidensa korkeimmat nuotit.
On tärkeää huomata, että pääpuhe ja falsetti, vaikka niitä käytetään usein keskenään, ovat kaksi erilaista lauluntuotantomenetelmää, joihin liittyy täysin erilaisia kurkunpään artikulaatioita. Falsetto muistuttaa rintaäänen artikulaatiota käyttäen koko äänitaitoksen pituutta (miinus glottis), paitsi falsettossa äänitaitokset eivät tule täysin yhteen ääntä tuotettaessa, mikä mahdollistaa suuremman ilmavirran, mikä antaa äänelle hengittävän laadun. Pääääniin kuuluu ”zip -up” äänitaitosten osa pituudesta, jolloin saadaan eräänlainen lyhyempi ja tiukempi järjestely. Tämä näyttää (laryngoskoopin näkökulmasta) täysin erilaiselta kuin falsetti, ja vaikka jotkut oopperakoulut vaihtavat pään äänen ja falsettin, se on vain vanha valhe, jota ei tieteellisesti kumottu ennen kuin laryngoskoopit tulivat peliin.