Havaitsemisen gestaltin periaate on käsite, jonka mukaan ihmisen mieli näkee malleja esineiden tai käsitteiden epätäydellisissä esityksissä ja pystyy vähentämään näistä kuvioista kokonaisuuden luonteen. Se on suorassa ristiriidassa Atomismin lähestymistavan kanssa psykologisessa teoriassa, jossa todetaan, että ihmisen käsitys perustuu kykyyn hajottaa käsitteet tai esineet perustavanlaatuisiksi perusosiksi, jotka voidaan yksilöidä. Ihmisen mielen havaintotyyppejä tutkittiin ensimmäisen kerran intensiivisesti 19-luvun lopulla psykologian toimesta, ja gestaltin käsitysperiaate syntyi tuolloin haastamaan atomismi. Sitä mainostivat 1920 -luvulla sellaiset tunnetut ajattelijat kuin Johann von Goethe, Ernst Mach ja Max Wertheimer. Perusperusteisimpia gestaltin periaatteita on se, että ihmismieli havaitsee merkityksen aistiensa todistaman aivojen korkeamman kontekstin perusteella enemmän kuin se luottaa edessään olevaan aistinvaraiseen sisältöön.
Tapa, jolla ihmismieli saavuttaa ympäristönsä havaintojärjestyksen, voi jäädä epätäydelliseksi mysteeriksi loputtomiin, vaikka psykologialla on vuodesta 2011 lähtien perustavanlaatuinen käsitys sen toiminnasta. Gestaltin periaatteet perustuvat neljään perusoletukseen ihmisten ajattelusta. Näihin liittyy ajatuksia samankaltaisuudesta, jatkumisesta, läheisyydestä ja sulkemisesta.
Samankaltaisuuden käsite tarkoittaa, että ihmisen mieli ryhmittelee yhteen esineitä ja tapahtumia, joilla on yhteisiä peruspiirteitä, ja näkee niiden välillä korkeammat yhteydet, jotka saavat ne näyttämään yhtenäisenä kokonaisuutena. Jatkamiseen liittyy visuaalinen piirre, jossa silmä johdetaan seuraamaan tiettyä kaavaa loppuun asti löytääkseen merkityksen esineestä, joka perustuu usein yksinkertaisiin viivoihin tai kaariin, joita esiintyy luonnollisissa ja ihmisen tekemissä ympäristöissä. Läheisyys liittyy jatkumiseen, ja se on taipumus ajatella ryhmittelemään yhteen esineitä, jotka ovat fyysisesti lähellä toisiaan osana suurempaa kokonaisuutta, kuten sarja pieniä lohkoja, jotka on kohdistettu vierekkäin ja joiden katsotaan muodostavan yhden suuremman lohkon.
Sulkeminen on yksi perustavanlaatuisimmista näkökohdista gestalttiperiaatteessa, jonka mukaan mieli “täyttää tyhjät kohdat”, kun havaitaan epätäydellinen kuva tai kuvio. Mielellä on taipumus antaa epätäydellisyydelle suurempi merkitys, joka perustuu osittain muistin ja kokemuksen oletuksiin siitä, mitä puuttuvat elementit olisivat. Ihmisen käsityksellä on myös luonnollinen taipumus mieleen orientoitua ympäristöön, joka perustuu ylös- ja alasuuntaan, joita kutsutaan hahmoksi ja maahan. Objektit erotetaan alustasta, jolla niiden oletetaan lepäävän, tai taustasta, jonka päälle ne asetetaan. Tämä taipumus on niin synnynnäinen gestaltin havaintoperiaatteelle, että kun perspektiivi poistetaan, kuten avaruudessa tai vedenalaisessa painottomassa ympäristössä, ihmismieli voi menettää suuntaansa ja hämmentyä.
Kätevä tapa kuvitella, kuinka kaksi vastakkaista atomiteoriaa ja gestalttiperiaatetta eroavat toisistaan, on harkita, miten joku “näkee” puun. Atomismin lähestymistapa sanoo, että joku näkee ensin yksittäiset komponentit – lehdet, oksat, rungon ja niin edelleen – ja kokoaa ne sitten kaikki mieleen ymmärtääkseen, että se on puu. Gestaltin käsitysperiaate sanoo, että koko puu nähdään ensin, vaikka merkittävät osat siitä puuttuvat näkyvistä tai ovat vääristyneitä, ja sen yksittäiset komponentit, kuten lehdet tai hedelmät, eivät yleensä tai heti ole tietoisella tasolla.