Ironia runoudessa on kirjallinen tekniikka, joka käyttää ristiriitaa, epäjohdonmukaisuutta tai naiivia puhujaa sanoakseen jotain muuta kuin runon kirjaimellinen merkitys. Runossa käytetään kolmea perustyyppistä ironiaa: sanallinen ironia, tilanteellinen ironia ja dramaattinen ironia. Runoilijat käyttävät ironiaa monista syistä, kuten satiirista tai poliittisesta näkökulmasta. Ironiaa voi olla vaikea havaita runoudessa, mutta se on retorinen väline, jota runouden opiskelijoiden tulisi aina etsiä.
Yksi yleinen ironian muoto runoudessa on sanallinen ironia, jossa runoilija manipuloi sävyä sanoakseen päinvastaisen kuin runo itse asiassa sanoo. Tämän tyyppinen ironia, samanlainen kuin sarkasmi, on erityisen yleistä satiirissa. Hyvä esimerkki sanallisesta ironiasta on Alexander Popen ”Lukon raiskaus”. Runo käyttää eeppisen runouden sävyä ja käytäntöjä kuvaamaan arkipäivää, kun naisen hiukset leikataan. Käyttäessään ylimielistä sävyä kuvaamaan jokapäiväistä tapahtumaa, paavi pilkkaa eeppisen runon väitteitä ja osoittaa myös pinnallisen kauneuden turhuutta.
Toinen ironian käyttö runoudessa on tilanteellinen ironia. Tilanne ironiaa esiintyy, kun runoilija käyttää runon sisällön kanssa ristiriidassa olevaa asetusta tai metaforia, mikä saa lukijan näkemään jotain uutta käsillä olevasta esineestä. Kuuluisa esimerkki tällaisesta ironiasta runoutta kohtaan löytyy TS Eliotin ”J. Alfred Prufrockin rakkauslaulusta”, jossa iltaa verrataan ”potilaaseen, joka on eetteröity pöydälle”. Ottaen tavanomaisen kauniin luonnonkuvan ja vertaamalla sitä nykyaikaan tuskalliseen lääketieteelliseen toimenpiteeseen, Eliot kuvaa tilannetason ironiaa kuvatakseen luonnon kauneuden menetyksen turmeltuneessa maailmassa.
Runo voi sisältää myös dramaattista ironiaa, eräänlaista ironiaa runoudessa, jossa naiivi puhuja sanoo jotain, jolla on merkitystä oman tietonsa ulkopuolella. Tämä retorinen laite on yleisin runoudessa, joka käyttää epäluotettavaa puhujaa runon äänenä. Kuuluisa esimerkki tällaisesta ironiasta runoudessa on Robert Browningin “Viimeinen herttuatar”. Runo on kertonut herttua, joka kuvaa hänen entisen vaimonsa muotokuvaa, joka kuoli oletetusti luonnollisista syistä. Koko runon ajan herttua tahattomasti antaa hänen tappaa hänet hallitsemattomien mustasukkaisuuksiensa vuoksi, jolloin lukija voi nähdä herttuasta jotain, jonka hän mieluummin salaa.