National Recovery Administration oli Yhdysvaltain toimisto, joka perustettiin National Industrial Recovery Act -lailla vuonna 1933. Presidentti Franklin Delano Rooseveltin johdon johdolla kongressi hyväksyi National Industrial Recovery Actin keinona käsitellä teollisuuden pysähtyneisyyttä ja korkeita työttömyysasteita suuresta lamasta. Lainsäädännön mukaisten toimenpiteiden täytäntöönpanosta vastaavana hallintoelimenä kansallinen elpymisvirasto eli NRA ryhtyi laatimaan sarjan sääntöjä, jotka koskevat teollista itsesääntelyä ja kilpailua ja houkuttelevat yrityksiä noudattamaan niitä. Yhdysvaltain korkeimman oikeuden päätös vuonna 1935, jossa syytettiin kansallista sääntelyviranomaista rajojensa ylittämisestä, johti toimiston lopettamiseen vuonna 1936.
Presidentti Roosevelt ehdotti keinona varmistaa oikeudenmukaisuus teollisuudessa sekä yrityksille että kuluttajille. Kongressi hyväksyi kansallisen teollisuuden elvytyslain vuonna 1933. Laissa todettiin, että eri toimialoille laaditaan käytännesäännöt, ja näiden sääntöjen noudattaminen sallii teollisuuden olla vapautettu kilpailulakeista. Hintatasot piti asettaa kuluttajien auttamiseksi ja työntekijöiden ehtoja parannettiin palkka- ja työtuntien osalta.
Näiden sääntöjen laatijana ja valvojana National Recovery Administration sai valtuudet ottaa yhteyttä teollisuuden johtajiin ja varmistaa, että niitä noudatetaan. Presidentti Roosevelt nimitti Hugh S. Johnsonin uuden viraston johtajaksi, ja NRA: ta kuvattiin isänmaallisena pyrkimyksenä. Noudattaneita yrityksiä kannustettiin näyttämään Blue Eagle, kansallisen sääntelyviranomaisen tunnus, osallistumisen todistamiseksi ja luottamuksen lisäämiseksi kuluttajille. Niitä yrityksiä, jotka eivät noudattaneet sääntöjä, pidettiin epäluotettavina ja niiltä puuttui isänmaallisuus.
Kansallisen elpymishallinnon alaisuudessa laadittiin yli 500 reilun käytännön koodeja eri toimialoille. Kriitikot harhauttivat nopeasti sitä, että kansallisella sääntelyviranomaisella ei ollut elpymislain mukaista valtuutta valvoa sääntöjä asianmukaisesti, kun taas toiset väittivät, että kilpailuoikeudelliset poikkeukset johtavat monopoleihin. Työntekijät hyötyivät kuitenkin teosta, koska se antoi heille vallan neuvotella kollektiivisesti paremmista olosuhteista ja antoi heille monia myönnytyksiä osana eri koodeja.
Vuonna 1935 haaste kansalliselle elpymishallinnolle nousi korkeimman oikeuden tapaukseen, jossa oli mukana siipikarjayhtiö, jota syytettiin jonkin säännöstön rikkomisesta. Korkein oikeus päätti yhtiön puolesta ja totesi, että laki säätelee laitonta lainsäädäntöä ja loukkaa valtion lakien valtaa. Tämä päätös heikensi kansallista sääntelyviranomaista, joka hajosi vuoden 1936 alussa, vaikka monet sen työmääräyksistä vahvistettaisiin myöhemmällä lainsäädännöllä.