National Industrial Recovery Act on laki, joka hyväksyttiin Yhdysvalloissa vuonna 1933 osana presidentti Franklin D.Rooseveltin uutta sopimusta. Tämä rohkea ja kiistanalainen lainsäädäntö antoi presidentille laajan valtuuden säännellä ja valvoa teollisuutta ja liiketoimintaa talouden elvyttämiseksi ja työttömyyden vähentämiseksi. Lain säännökset kielsivät lapsityön, määritelivät enimmäistyöajan, asettivat vähimmäispalkan ja suojelivat työehtosopimusoikeuksia. Se on myös varannut 3.3 miljardia dollaria Yhdysvaltain dollareita julkisiin töihin.
Lain nojalla kilpailulainsäädäntö keskeytettiin, jolloin monopolit ja kartellit voivat toimia. Presidentti ja hänen neuvonantajansa, jotka uskoivat, että hallitsematon kilpailu oli osittain vastuussa suuresta lamasta, käyttivät kansallisen teollisuuden elvytyslain määräyksiä pakottaakseen yritysten välisen yhteistyön ja poistamaan käytännöt, jotka antoivat yhdelle yritykselle epäoikeudenmukaista etua toisiinsa nähden. Yrityksiä kehotettiin laatimaan oikeudenmukaisten käytäntöjen koodit, koko alaa koskevat palkat, hinnoittelu ja käytännöt. Äskettäin perustettu kansallinen elvytyshallinto (NRA) vastasi näiden sääntöjen laatimisen ja täytäntöönpanon valvonnasta.
Koodien laatimisen jälkeen ne lähetettiin Valkoiseen taloon hyväksyttäväksi. Koodien oli oltava kattavia, eivätkä ne saaneet syrjiä pienyrityksiä tai estää kauppaa. Yhteensopivia teollisuudenaloja kannustettiin näyttämään sinikotkaa kuvaavia kylttejä, kansallisen sääntelyviranomaisen logoa ja viestiä “Me teemme osamme”.
Uusia työlakeja otettiin käyttöön tasapuolisten toimintaedellytysten takaamiseksi ja kaiken liiketoiminnan epäoikeudenmukaisen edun kieltämiseksi. Työtuntien yläraja pakotti työnantajat palkkaamaan lisää työntekijöitä, ja vähimmäispalkalla varmistettiin työntekijöiden todellinen ostovoima. Laki kannusti myös työehtosopimusneuvotteluja tarkoituksena käyttää ammattiliittojen toimia liiallisen sääntelyn ja valvonnan sijasta teollisuuden hallitsemiseksi.
Kansallisen teollisuuden elvytyslain julkisia töitä koskevilla säännöksillä pyrittiin edelleen vähentämään työttömyyttä toteuttamalla ennennäkemättömiä julkisia menoja teihin ja muihin infrastruktuurihankkeisiin. Rakennettiin moottoriteitä, rautateitä, kouluja, sairaaloita, oikeustaloja, postitoimistoja, vedenpuhdistamoita ja patoja.
Laki oli kuitenkin laajalti epäsuosittu ja menestyi vain rajoitetusti. Yritykset eivät pitäneet lain työvoimakustannuksiin ja hinnoitteluun asettamista rajoituksista. Ammattiliitot kokivat, että vaikka se merkitsi jonkin verran edistystä työntekijöille, se ei mennyt tarpeeksi pitkälle ja suosi silti työnantajaa. Julkisten töiden hankkeiden rahoitus valui liian hitaasti vaikuttaakseen työllisyyteen ja talouteen. Vuonna 1935 korkeimman oikeuden päätöksessä todettiin, että reilun käytännön säännöt olivat perustuslain vastaisia, ja niiden käyttö päättyi.