Havaintoprosessia kuvataan laajasti tapaksi, jolla elävät olennot ottavat aistinvaraista panosta ja antavat sille merkityksen mielessään, jotta tarkoituksenmukaiset toimet voidaan toteuttaa vastauksena ärsykkeisiin. Ihmisten kohdalla tämä tarkoittaa sitä, että tietoisuutemme ja vuorovaikutuksemme ympäristön ihmisten ja esineiden kanssa on ensin koettava viidellä aistilla tavalla tai toisella, ennen kuin voidaan tehdä päätöksiä kokemusten merkityksestä. Vaikka psykologia sanoo, että kaikki yksilöt voivat nähdä maailman eri valossa, hahmoprosessin tärkeä osa on valinta. Suuri osa aistien kokemuksesta on viritettävä, jotta mieli voi järjestää tärkeän aistinvaraisen tuloksen ja tulkita sitä mielekkääseen toimintaan. Se on havaintoprosessin tai tulkinnan viimeisessä vaiheessa, jossa yksilöt näyttävät suorimmin subjektiiviset näkemyksensä ympäröivästä maailmasta.
Vaikka käsitysprosessin uskotaan yleensä koostuvan kolmesta vaiheesta, on mahdollista laajentaa tämä viiteen, etenkin ihmisten osalta. Havaintoa pidetään yleensä kokemuksen jatkumona, jossa aistien tulon valinta tuodaan ensin tietoiseen tietoisuuteen, sitten järjestetään jollakin tavalla ja sitten tulkitaan. Kaikki elävät olennot käyvät tämän peruskäsitysprosessin läpi jossain määrin elävien olentojen ärsyke-käyttäytymisen yksityiskohtaisemman määritelmänä.
Kehittyneemmillä elämänmuodoilla on kuitenkin myös pohdinta- ja sopeutumisaikoja, jotka lisätään tulkinnan viimeiseen vaiheeseen. Itse havainnon mittaaminen voi perustua organismin kykyyn tallentaa muistoja menneistä kokemuksista ja muuttaa vastaavien tapahtumien tulkintaa niiden ilmaantuessa. Tämä voi siis johtaa muutoksiin käyttäytymisvasteessa, jossa käsitysprosessia päivitetään ja hiotaan jatkuvasti käyttämällä nykyisiä oppimiskokemuksia ja muistoja samanaikaisesti.
Havaintotyypit, jotka eroavat alempien elämänmuotojen välillä ja ne, jotka ovat välittömästi tietoisempia omasta olemassaolostaan, voivat vaihdella sen mukaan, mikä käsitysprosessi sisältää Gestalt -teorian elementin. Gestalt-teoria sai alkunsa Saksasta 1900-luvun puolivälissä kolmen saksalaisen psykologin tutkimuksen tuloksena, mutta Max Wertheimer luokitteli sen ihmisen käsityksen luonteen määritteleväksi vuonna 1924. Gestaltin havaintoteoriat keskittyvät ajatukseen, että koko järjestelmän tai yksittäisen mielen käyttäytymistä ei määritetä tai ohjata suoraan ärsykkeillä, jotka voidaan luokitella tai järjestää erillisiksi osiksi.
Missä Gestaltin teoria eroaa klassisesta psykologiasta käsitysprosessin määrittelyssä, voidaan havainnollistaa esimerkillä musiikillisesta partituurista. Tavalliset psykologiset näkemykset havaintoprosessista kertovat meille, että henkilö valitsee tietoisesti jokaisen musiikkikoosteen yksittäisen nuotin mielessään kuullessaan, järjestää ne ja tulkitsee ne sitten tunnistettavaksi kappaleeksi. Gestaltin teorian käsitysprosessi toteaa sen sijaan, että ihmismieli kuulee koko musiikkikoostumuksen kokonaisuuden, vaikka sen osat olisivat vaimeita tai puuttuvat. Havaintoprosessia voidaan siksi pitää sellaisena, jossa mieli kokee todellisuuden kokonaisuuden ja sitten rikkoo sen tarvittaessa erillisiin osiin tai jossa se kokoaa ympäristönsä ärsykkeet subjektiiviseen merkitykseen sen ympärillä olevan maailman suhteen.