Termiä “elinpoliittinen” käytetään kuvaamaan hallituksen ihmisiä kokonaisuutena hallituksen johtajasta aina tavallisiin kansalaisiin asti. Jotkut kuvaavat hallitusta itseään poliittiseksi elimeksi, lukuun ottamatta kansalaisia, mutta yleisemmin tämä termi viittaa hallitukseen ja kansaan kollektiivina. Idean taustalla on, että terveiden hallitusten tulisi keskittyä kuin terve ihmiskeho.
Tämä käsite on varsin vanha; Esimerkiksi kreikkalaiset käyttivät joskus kehoa metaforana valtion kuvaamiseen, kuten ihmiset Intiassa. Kuitenkin termi “kehon poliittinen” on yleensä hyvitetty kirjailija Thomas Hobbesille, joka mainitsi sen 1651 kirjassaan Leviathan. Myöhemmät kirjoittajat ajautuivat ajatukseen ja tuottivat joskus mutkikkaasti monimutkaisia ajatuksia puhuakseen aiheesta.
Kun ajatellaan mitä tahansa yhteiskuntaa, monet ihmiset ajattelevat, että on tärkeää tarkastella ihmisten roolia ottaen huomioon koko yhteiskunta. Joissakin tapauksissa hallitus on olemassa vain kansan tahdolla, ja ihmisten mielipiteillä on syvällinen vaikutus hallituksen luonteeseen. Muissa tapauksissa levottomuudet ihmisten keskuudessa voivat johtaa ongelmiin, vaikka hän ei hallitsisi ihmisten suostumuksella. Vaikka valtionpäämies voi olla poliittisen elimen kärjessä, pää ei voi toimia tyhjiössä. Se tarvitsee muita kehon osia selviytyäkseen, kuten tukeva kabinetti, lainsäätäjä ja halukas väestö.
Mielipidekolumnit puhuvat usein kehon politiikasta, kun he haluavat korostaa ajatusta siitä, että yhteiskunnan on toimittava kokonaisuutena. Sitä voidaan myös kritisoida kollektiivina, kun asiat eivät mene hyvin, sillä logiikalla, että koska kaikki yhteiskunnan jäsenet ovat vastuussa yhteiskunnan toiminnasta, jokainen on syyllinen yhteiskunnan vaikeuksiin. Filosofit, taloustieteilijät ja poliittiset teoreetikot haluavat myös tutkia poliittisen kehon käsitettä, ja uusia tulkintoja tästä käsitteestä tulee säännöllisesti tieteellisissä lehdissä ja kirjoissa.
Sen lisäksi, että kehonpoliittista esiintyy poliittisessa mielessä, sitä käytetään joskus myös uskonnollisessa mielessä. Kirkko pitää toisinaan itseään ruumiillisena poliittisena, pitää Jumalaa ruumiin päänä ja kirkkoa sydämenä. Tämä metaforan tunne esiintyy yleisimmin katolisessa kirkossa, vaikka muut kristinuskon haarat voivat käyttää sitä myös korostaen Jumalan, kirkon ja uskollisten toisiinsa liittyvää luonnetta.